10. marraskuuta 2010

Satu pienestä urheasta soturista

Istuimme penkillä vierekkäin, urhea soturi ja minä. Odotimme milloin olisi lähdettävä. Tälle matkalle meistä kumpikaan ei olisi halunnut lähteä. Tiesimme molemmat, että tältä tieltä soturi ei enää palaa. Tiemme eroaisivat nyt lopullisesti. – Sitten kun on lähdettävä, niin saatatko minua vähän matkaa niin kuin lupasit, soturi kysy. –Saatan minä. Portille saakka, kuiskaan kyynelet silmissä. – Haluaisitko vielä syödä jotain ennen lähtöä? Jääkaapissa olisi eilistä paistia. – Ei kiitos, nyt olen kylläinen, soturi sanoi hieman hymyillen. Suljen silmäni ja toivoin, että aika kuluisi mahdollisimman hitaasti. Hetken päästä havahduin siihen, että soturi nousi seisomaan. –Narri, nyt on aika lähteä, se kuiskasi. – Nytkö jo, emmekö voisi istua tässä vielä hetken, kysyin vaikka tiesin, ettei lähtöä voinut enää siirtää. Soturin voimat olivat loppumassa.


Matkaan lähdimme aamuauringon ensi säteiden valossa. Polku oli niin kapea, että mahduimme juuri ja juuri kulkemaan sitä rinnatusten. Siinä kohtaa, jossa talon saattoi vielä nähdä, soturi pysähtyi ja kääntyi katsomaan talolle. –Se oli hyvä talo asua, siellä oli aina niin turvallista, se sanoi. Minusta on mukava ajatella, että sinä palaat sinne ja muistelet minua. Muisteletko? – Minä muistan sinut aina, vastaan tuskin kuuluvalla äänellä.

Jatkoimme ääneti matkaa. Soturin voimat olivat niin lopussa, että jouduimme tuon tuosta pysähtymään, että se saisi levättyä. – Narri, soturi keskeytti hiljaisuuden. – Niin, kysyn. – En minä oikeasti luullut, että minä olen Kuningas Kallen kaveri. Kyllä minä tiesin, että minä olen koira niin kuin muutkin pojat. Minä vain keksi Kallen siksi, että halusin olla erityinen ja tärkeä. Minusta oli hauskaa kiusoitella toisia sillä, että minä olisin erilainen kuin muut. – Niin minä tiedän, se oli meidän yhteinen tarina, vastasin. – Minusta oli hauskaa, että sinä ymmärsit sen ja keksittiin yhdessä niitä tarinoita Kallen matkoista. Päättyykö se tarina nyt? – Päättyy, vastasin. En pysty enää jatkamaan sitä yksin. – Se on hieman surullista, se sanoi haikeus väsyneissä silmissään.

Jatkettuamme matkaa vielä hetken, saavuimme lopulta portille. – Oi se on hieno, hienompi kuin se tie siellä koulun luona, soturi ilahtui. Menenkö minä nyt tuosta portista yksin? Etkä sinä voisi tulla sinne myös, vaikka vain hetkeksi? – Ei ystäväiseni, minä en voi tulla pidemmälle. Minun pitää palata vielä talolle kun minulla on niin paljon tekemistä, vastaan. – Mutta sitten kun sinulla on enemmän aikaa ja tulet tuosta portista, minä olen sinua vastassa. Tunnet minut siitä kun heilutan sinulle häntääni. – Voi pieni soturini, kyllä minä sinut tunne ihan varmasti, sain vaivoin sanottua. – Minä en olisi halunnut vielä lähetä tälle matkalle. Meillä olisi voinut olla vielä paljon hauskoja yhteisiä tarinoita. Mutta minulla vain kävi huono tuuri, ja on pakko lähetä, se sanoi. Nyt kyyneleet valuivat valtoimenaan silmistäni. – Minäkään en olisi halunnut, että sinä lähdet, vastasin.

Istahdimme vielä hetkeksi vierekkäin. Soturi laski päänsä syliini ja minä silitin sen kaunista turkkia. Sitten kuulimme portilta ystävällisen äänen kutsuvan soturia. Se nousi seisomaan eikä sitä enää väsyttänyt. – Minä menen nyt, se sanoi. Älä ole huolissasi ja surullinen, minua ei pelota yhtään. Kiitos kun saatoit minut tänne saakka. – Kiitos sinulle urhea soturi, sinä olit erityinen ja tärkeä minulle, sanoin. – Olinko, se kysyi vaikka tiesi, että niin oli ollut ystävyytemme alusta alkaen. Vielä kerran se kosketti kättäni ystävyyden merkiksi ja läksi kulkemaan kohti porttia. Seurasin sen kulkua ja juuri kun se oli saavuttanut portin, se kääntyi vielä katsomaan minua ja heilautti iloisesti häntäänsä ja katosi sitten auringon säteisiin. – Hyvästi pieni urhea epäonnen soturi. Kiitos kaikesta.

Jäin vielä hetkeksi istumaan portille. Sitten nousin ylös ja lähdin paluumatkalle. Sydämeni oli raskas ja tunsin, että jotain erityistä ja tärkeää oli minusta poissa.

Pienen urhean koiramme Okon muistolle (8.11.2004 - 10.11.2010)