24. syyskuuta 2009

Valokuvatorstai: Tasan



Kovin kasvaa tasan. Kesän viimeiset hunajakukat.

21. syyskuuta 2009

Valse tristen


Kursori tanssi näytöllä,
valse tristen, tanssi kuolemalle

sormet kouristuvat
hiiren kaarevaan selkään
pysähdy, pysähdy
hiirikin on voimaton

kursori tanssii, tanssii
sylkäisee dumpit silmille
oksentaa viimeiset sanat
näytölle.

pelastautukoon ken voi
tämä on viimeinen valssi
se huutaa

viimeinen kaiuttimen voihkaisu
ja maailma pysähtyy

peecee vaikenee
heittää rukkaset naulaan
sanoo työsopimuksen irti
lennättää sisälmyksensä
bittien taivaaseen.

silmissä sumenee
tajunta räjähtää

18. syyskuuta 2009

Avaamattomat ovet


Silloin elämä on ohi kun jäljellä ei ole
yhtään avaamatonta ovea.

Ei yhtään sellaista ovea,
jonka tahtoisi avata.  
Ei yhtään huonetta, johon tahtoisi astua.
Aistia huoneen lämpimän hengen,
nähdä seinille ripustetut kasvot
ikkunaan heijastetut muistot.

Elämä on silloin ohi,
kun jäljellä on poltettuja siltoja,
takana suljettuja ovia.

Ovi jota en koskaan ole avannut


Tarkensin kameraa harmaaseen oveen. Etsimessä sen ajan patinoimat laudat näyttivät aivan erilaiselle kuin jos niitä tarkasteli paljaalla silmällä. Kun tarkensin kuvan mahdollisimman lähelle, saatoin erottaa lautojen syvät uurteet ja etsimeen piirtyi tarkkana oksan reikien muodostamat koukeroiset kuviot. Loitontamalla kameraa ovi siirtyi kauemmaksi ja kaikki yksityiskohdat hävisivät. Nyt näytti siltä, kuin ovi olisi painautunut syleilemään kamanoita viimeisillä voimillaan. Ovi näytti niin hauraalle ja voimattomalle. Tuntui, että mikä tahansa tuulenpuuska olisi saattanut tempaista sen irti viimeisestä syleilystään.
 
Ovessa ei ollut kahvaa tai otinta, johon olisi voinut tarttua. Sen sijaan keskellä ovea roikkui raskas lukko, jonka paksu salpa mahtui kulkemaan juuri ja juuri helojen välistä. Lukko oli ruosteessa ja näki, ettei sitä oltu avattu vuosiin. Mahtoiko kenelläkään olla enää edes avainta siihen? Ovi oli karu ja yksinkertainen, sen erotti talon seinästä vain vaakalaudoitus ja kamanat, jotka ikää kuin kehystivät sitä. Oven har-maus jatkui kauttaaltaan talon seiniin, vain eriskummallinen peltikatto ja valkoiseksi maalatut ikkunapokat poikkesivat ajan patinoimasta värityksestä.

Talo ei kuulunut pihapiirin mutta sen saattoi nähdä, jos seisoi keskellä pihaa angervopensaan oikealla puolella. Maisema talon ympärillä oli ränsistynyt ja metsittynyt. Suuret tuomet talon edessä olivat kasvattaneet oksansa pitkiksi ikään kuin ne tahtoisivat kurottua silittämään taloa. Oven eteen oli kasvanut villiintyneiden maito-horsmien muodostama suojamuuri. Jos siristi silmänsä oikein pieneksi, näytti kuin harmaaseen oveen olisi maalattu maitohorsmaa muistuttavia viininpunaisia kuvioita.

Tarkensin kameraa taas lähemmäksi ovea ja sen raskasta lukkoa. Mietin kuka oli mahtanut avata sen viimeksi tai kuka oli painanut sen viimeisen kerran kiinni ja pujottanut raskaan lukon heloihin. Minkä salaisuuden ovi kätkee taakseen kun sitä pitää noin suojella? Painoin kameran liipaisimen alas. Sulkimen napsahdus kertoi, että kamera oli tallentanut kuvan kennolle.

Lähdin kulkemaan kohti taloa. Vaikka olin viettänyt paljon aikaa pihapiirissä ja katsellut taloa lukuisia kertoja, en koskaan aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen erityis-tä huomiota mutta nyt tunsin polttavaa halua nähdä sisälle taloon. Pysähdyin ikkunan eteen. Senkin edessä kasvoi maitohorsmia ja nokkosia. Yritin kurkottaa itseni niiden ylitse ja nähdä hämähäkin seittien peittämästä ikkunasta sisään. Nokkoset kurottivat kaikin voimin minua kohden yltääkseen sivaltamaan paljaita käsiäni polttavilla lehdil-lään. Painoin otsani kiinni ruutuun mutta en pystynyt näkemään sisälle. Pieni ikkuna ei antanut taloon riittävästi valoa jotta olisin pystynyt erottanut yksityiskohtia. 

Vähitellen silmät alkoivat tottua huoneen hämäryyteen ja saatoin nähdä että vastakkaisella seinustalla oli pieni puuhella. Siinä ei ollut leivinuunia ja sen rautaiselle levylle mahtui lämpiämään vain muutama kattila kerrallaan. Mietin oliko tuo pieni puuhella tosiaan pystynyt antamaan lämpöä koko tilaan talvipakkasilla.

Hellaa lukuun ottamatta, huone oli tyhjä. Mietin millainen sisustus talossa oli ollut silloin kun siinä oli vielä asuttu. Pöytä ja sen ympärillä kaksi penkkiä? Nurkassa ehkä kaappi ja pitkillä seinustoilla sänkyjä. Muistan kuulleeni, että talossa olisi asunut aikoinaan suuri perhe. Miten ihmeessä kaikki olivat mahtuneet taloon. Yritin kuvitella perheen ilta-askareita ja sitä miten illan hämärtyessä perheen lapset olivat levitelleet patjoja lattialle makuupaikoikseen. Ilta-aterialla jokainen oli asettunut omalle paikalleen pienen pöydän ääreen ja kauhonut niukkaa ateriaa suuhunsa pitäen kyynärpäät tiukasti kiinni kyljissä, ettei olisi töninyt vieressä istuvaa sisarusta. Tunsin melkein pakokauhua ajatellessani miten tiiviisti talossa oli asuttu.

Tiirailtuani aikani ikkunasta talon hämärään, suoristin selkäni ja siirryin ikku-nasta kauemmaksi. Mietin pystyisinkö ottamaan ikkunan läpi kuvan huoneesta, jos säätäisin riittävästi kameran valotusta. Toisaalta huone ei enää tuntunut niin kiinnos-tavalle ikkunasta katsottuna. Vilkaisin vieressä olevaa ovea. Saisinko sen auki ilman avainta? Tunsin melkein pakottavaa tarvetta päästä sisään. Päästää valoa huonee-seen ja nähdä minkä salaisuuden lukittu ovi kätki taakseen.

Kääntelin lukkoa varovasti käsissäni. Se pysyi tiukasti suljettuna mutta helat olisin saanut irti pienellä nykäyksellä. Sekunnin murtoosan mieleni teki riuhtaista toi-nen hela irti ja vapauttaa ovi lukon vahvasta otteesta. Tajusin, etten voinut tehdä sitä. Sehän olisi ollut murtautumista. Minulla ei ollut oikeutta mennä sisään. Joku oli lukin-nut oven ja tahtonut estää vieraiden pääsemisen sisään.

Kuulin, että minua huudettiin kauempaa. Käänsin pääni ja huomasin, että muut olivat jo menneet autoon ja odottivat nyt minua. Laskin lukon kädestäni ja läksin kulkemaan kohti autoa. Vielä kerran käännyin katsomaan taakseni. Tarkenisin kameran oveen ja painoin laukaisimen puoleen väliin. Kamera kertoi tarkennuksen olevan kohdallaan ja painoin liipaisimen hitaasti pohjaan. Suljin napsahti ja kamera otti viimeisen kuvan ovesta, jota en koskaan ollut avannut enkä luultavasti koskaan tulisi sitä avaamaankaan. Se kätki taakseen menneen ajan ja ihmisten elämän, jotka olivat joskus asuneet talossa, avanneet vaatimattoman oven ja lähteneet jokainen vuorollaan kuka minnekin jättäen talon yksin autioitumaan.

10. syyskuuta 2009

3. syyskuuta 2009

Valokuvatorstai: Inhimillistä



Edes sanat ei riitä kertomaan miten inhimillistä on halu säilyttää kaikkea vanhaa.