26. helmikuuta 2009

25. helmikuuta 2009

Kannibaalialtaassa


Niin siis kyllähän sitä voi ulkoilla talvella muutenkin kuin lumilla sivakoiden. Sitähän voi vaikka saunoa savusaunassa.







Ja jos ei tykkää löylyistäkään niin saunomisen voi suorittaa "kannibaalialtaassa". Eipä tullut vilu vaikka ulkona oli kymmenen astetta pakkasta. Altaassa olisi voinut istua tuntitolkulla ja katsella lumisia maisemia. Ja sitä kun Levi-tunturi vaipui yöunille. Kertakaikkisesti lusthia.

23. helmikuuta 2009

Tervehdys Leviltä



Täällä taas ollaan. Lapissa. Enpä olisi uskonut, että lapinkärpänen iskee niin, että olen täällä jo toista kertaa vuoden sisällä. Nyt on vaan vähän kylmempää ja luntakin on enemmän kuin edellisellä kerralla.

Ei tänne olla talven takia tultu. Ne jotka muistavat, että talvet viettäisi kaikkein mieluiten horroksessa vatsa täynnä havunneulasia, varmaan ihmettelevät miksi olen täällä? No siksi, että täällä vietetään loppuviikosta erään tuntemani henkilön viiskymppisiä. Tulimma tänne hyvissä ajoin verryttelemään.

Siinä mielessä tämä loma on ihan erilainen kuin aikaisemmat pitkään aikaan, olemme täällä karavaanarin kanssa periaatteessa kahdestaan. Meillä ei ole mukan yhtään omaa koiraa eikä nuorisoa. Onneksi keskisuomalaiset on täällä myös ja heillä on mukana neljänkuukaiden ikäinen kultaisennoutajan pentu. Saa vähän lievennettyä eroahdiststa. Ei olla karavaanarin kanssa oltukaan tämmöisellä lomalla varmaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Älkää nyt hyvät ihmiset pelästykö, että ryhtyisin huikentelevaiseksi ja alkaisin esimerkiksi hiihtämään tai laskettelemaan. Kummipoika pitää huolen siitä, että joku meidänkin porukasta on rinteessä kun nyt täällä asti ollaan. Olen minä nyt sentään jonkun verran ulkoillut. Pakkasta ei ole paljoa mutta melkonen tuuli on kaiken aikaa. Vaikka niinhän se on, että pukeutumiskysymyshän talvella ulkoilu on. Onneksi sentään ymmärsin pakata riittävästi vaatteita mukaan.

Mutta se mikä on varmaa, kameralla täällä ei juurikaan tee mitään. Pelkään valkoista lunta ja turismia. Jos haluaisi kunnon kuvia, pitäisi kyllä lähteä jonnekkin pois tästä turistikeskuksesta. Ja siihe minusta ei taida kuitenkaan olla.

17. helmikuuta 2009

Sanoja

Luovankirjoittamisen kurssin harjoituksessa piti suoltaa teksia sanoista. Jostain syystä minun sananoista syntyi muisteloja.


Laituri

Selaisin vanhoja valokuvia ja löysin kuvan jossa pidämme mummon ja ukin mökkilaiturilla lettukestejä. Olemme raahanneet puutarhakalusteen laiturille. Päivä on selvästi aurinkoinen ja lämmin.

Pöydällä höyryää ennen näkemätön lettupino. Muistan vieläkin miten paistoin niitä saunakamarin puu hellassa. Päivä oli helteinen ja saunakamarissa oli tuskaisen kuumaa.

Mökki on Kallaveden rannalla ja laituri on ukin itsensä tekemä. Sen kaiteilla kuivatettiin pyykkiä ja saunan jälkeen pyyhkeitä. Meillä oli tapana viettää kesämökillä kesäisiä päiviä suurella joukolla.

Kerran meitä oli taas iso joukko koolla ja äidin serkun mies nojasi laiturin kaiteeseen. Mies oli suuri ja vahvarakenteinen ja yllättäen kaide petti hänen painostaan ja mies putosi veteen. Ranta ei ollut kovin syvä eikä tilanteeseen liittynyt mitään erityistä vaaraa. Se oli enemmänkin huvittavaa. Muistan miten hän ripusteli taskussa olleita asiapapereita, rahoja ja kameran osasia pyykkinarulle kuivumaan.

Kuva on vuodelta -82. Vuosi, jolloin minä menin naimisiin. Vietimme kesälomaa Kuopiossa mökillä ja sieltä teimme monta mukavaa retkeä sukulaisten ja tuttavien luokse häitä odotellessa.




Järvi


Järvi on ollut minulle aina tärkeä, ihan mikä tahansa järvi. Järven tuoksu on aivan erilainen kuin meren. Joku on sanonut, että sisä-suomessa syntyneille, järvi merkitsee enemmän kuin meri. Minun kohdalla se ainakin pitää paikkansa. Minä oikeastaan pelkään merta, sen tummanpuhuvaa väriä ja vaahtoavia laineita. Minusta tuntuu, että jos putoaisin veneestä mereen, luultavasti hukkuisin. En pysyisi pinnalla. Sen sijaan järveä en pelkää, se ikään kuin
kannattelee itsessään ja siinä on helppo kellua.

Viime kesänä lapinmatkalla yövyimme yhden yön Inarin järven rannalla. Koskaan elämässäni en ollut kohdannut järvessä niin suurta voimaa kuin siellä. Jätin matkailuvaunun ikkunan auki yöksi, että kuulisin järven mahtavan pauhun kun laineet löivät vaahtopäinä rantahiekkaan. Yhtään ei pelottanut. Näin yöllä unta, matkustin pienellä höyryveneellä. Laineet keinuttivat laivaa enkä pelännyt mitään.


Nalle

Löysin sen vintin uumenista eilen. Sen keltainen turkki oli ajan patinoima ja pölyn tummen-tama. Silti se tuoksui samalle kuin silloin lapsena. Muistan miten pienenä pidin sitä nenää vasten nukkumaan mennessä. Sen tuoksu oli jotenkin turvallinen vaikka ei sen tuoksu mil-loinkaan voittanut unipeiton ihanaa yön lämmintä hajua. Siinä vaiheessa kun tajusin olevani liian vanha käyttämään unipeittoa, nalle korvasi peiton jättämän kammottavan aukon nukahtamisrituaaleissa.

Peiton nimi oli Hajuski ja tämän keltaisen nallen Nille. Sen turkki oli karhea. Sillä oli pienet pyöreät korvat ja ruskeat lasista tehdyt nallensilmät. Se jalkapohjat on paikattu vihreällä vohvelikankaalla. Muistan miten oli joutua pakokauhun valtaan kun huomasin sen molemmissa jaloissa reiät. Olin varma, että sahanpuru valuu noista reistä ulos ja nalle tyhjenee kokonaan. Onneksi ukki tuli apuun ja korjasi sen tassut. Olisin halunnut, että jalkapohjat olisi korjattu jollakin muulla kankaalla kuin myrkyn vihreällä vohvelikankaalla, mutta muuta kangasta
ei siihen hätään ollut saatavilla.

Vaikka kaikki muut lapsuudenaikaiset leikkikalut on jo vuosikymmeniä sitten löytäneet tiensä maailman turuille, jostain syystä nalle on säästynyt. Sitä on selvästi kohdeltu hyvin koska se on vieläkin hyvässä kunnossa ja melkein ehjä. Se ei ole yhtä suloinen ja pehmeä kuin nykyiset nallet mutta jotain sydäntä särkevää ja lohduttavaa sen olemuksessa on edelleen.

Nuuhkaisin vielä sen pulleata selkää ja taputtelin pölyjä pois sen turkista. Sammutin valot vintistä ja asetin nallen sängynpäälle torkkupeiton viereen. Miksi se oli vintille joutunut?

16. helmikuuta 2009

Minä olen...

Minä olen veden liplatus aamun sarastuksessa,
tunturipuron solina metsän siimeksessä.

Minä olen kuunsäde elokuun illassa,
revontulet kiristyvässä pakkasessa.

Minä olen lämmin taljoa reen pohjalla,
sarkainen paita savusaunan portailla.

13. helmikuuta 2009

Oppia ikä kaikki




Olenko muistanut kertoa, että olen alkanut sivistää itseäni. Ei kun kehittää.

Aloitin tammikuun alussa Helsingin ylipiston täydennyskoulutuskeskus Palmeniassa opiskelun. Kurssi on vuoden mittainen täydennyskoulutus, joka liittyy organisaatioiden kehittämiseen. Tuli sellainen tunne, että jotain uutta kupletin juonta töihin nyt tarvitaan. Työn tekeminen on alkanut muuttua melkoiseksi leipäpapin hommaksi. Saa nyt nähdä pystyykö näitä oppeja ja uutta tapaa ajatella, soveltamaan näihin minun hommiin.

Mutta se pitää sanoa, että kyllä tämmöinen "vakava" opiskelu on ihan toisenlaista kuin pikku kurssit, joita olen viimeaikoina suoritellut. Ja erilaista on kuin aikasemmat ns. "vakavat" opiskelut. Nyt pitää laatia hopseja ja ropseja ja pitää oppimispäiväkirjaa. Asettaa itsellen tavoitteet opiskelulle, laatia aikatauluja ja pohtia mitkä on omat valmiudet ja keinot oppia uusia asioita. No huh.

No nyt on oma hopsi ja pienryhmän ropsi tehty ja olen jopa aloittanut oppimispäiväkirjan. Eli aikataulussa ollaan. Samalla kun mietin omia tavoitteita tälle opiskelulle niin pohdin myös asioita, jotka saattaavat olla esteenä oppimiselle tai opintojen edistymiselle. Pistin oikein listaten niitä:

1. Minulla on auktoriteetti ongelma.

Ja se on johtonut minut montakertaa jopa käyttäytymään huonosti. Minusta auktoriteetti ja arvostus pitää ansaita, niitä ei saa kukaan syntymälahjana. Olen myös sitä mieltä, ettei kukaan ole parempi toista. Toinen on hyvä jossain asiassa, toinen toisessa. Arvostus ja auktoriteetti perustuvat aina todellisiin taitoihin, osaamiseen ja ennen kaikkea kokemukseen. Avostus ja tarvittava auktoriteetti pitää ansaita.

Se joka yrittää käyttää minuun perusteetonta auktoriteettiä tai kalastaa ansiotonta arvostusta, saa kokea tylyä ja epäasiallista käytöstä. Todellista osaamista, joka perustuu oikeaan tietämiseen, viisauteen ja elämänkokemukseen, arvostan suuresti. Mutta kuvia en suostu kumartamaan. Enkä jätä kynttilää vakkani alle kertoakseni siitä. En siis olisi menestynyt kovin hyvin entivanhaisena hovinaisena.

2. Inhoan ääripäitä ja mustavalkoista ajattelua.

Opetuksessa ja oppimisessa on joskus pakko suhtautua asioihin fanaattisesti mutta jos asiasta alkaa muodostua ismi tai uskonto tai ainoa totuus, päässäni narahtaa ja alan kyseenalaistamaan ja vastustamaan opetettavia asioita. Kaikilla asioilla on kaksi puolta, eikä ole olemassa yhtään asiaa, joka sopisi kaikkiin elämän tilanteisiin. Oppimisen tärkein pointti on juuri se, että tietää mihin joku asia sopii ja mihin se ei sovi.

3. En ymmärrä muinaisia roomalaisia.

Ymmärrän kyllä sen, että asioiden taustat ja ns. teoriapohja on oppimisessä tärkeää mutta onko aina pakko aloittaa jo muinaisista roomalaisista. Eikö ole olemassa yhtä ainokaista asiaa, jota roomalaiset eivät olisi osanneet.

4. En opi mitään ulkoa (ainakaan kovin helposti)

Ulkoa oppiminen ei yksinkertaisesti sovi minulle. Ei edes kertotaulun. Minun pitää aina pystyä kiinnittämään asiat maailmankartalle ja ymmärtää miten asiat liittyvät toisiinsa ja kokonaisuuteen. Ellen voi soveltaa asiaa omaan maailmakatsomukseeni, en yksinkertaisesti opi asiaa. Asia unohtuu enkä osaa käyttää sitä.

5. Besserwisserit saa minut raivon partaalle.

Jokaisessa koulutuksessa, jossa olen ollut on aina mukana jokunen besseri. Ne on suunapäänä kaikissa tilanteissa ja tuovat julki oman erinomaisuutensa. Minkä hemmetin takia ovat tulleet koulutukseen, jos ovat jo valmiiksi niin erinomaisia. Joka kerta kun tämmöinen kaikkitietävä avaa suunsa, minulla synkkenee päässä. Ja ukkospilvet alkaa kerääntyä silmien eteen. Joudun käyttämään kaiken itsehillinnän, etten aloita kilpalaulantaa tai ota käyttöön loistavaa sarkasmiani. Joka sivumennen sanottuna on aika veemäistä.



Niin, että heti kun nuo esteet on raivattu, opintoputki on auki kuin enon eväät apteekin tiskillä. Sitten vielä kun raivaan päiväjärjestyksestä aikaa ja priorisoin muut tehtävät synkroniin opiskelun kanssa niin hätäkös tässä. Oppia ikä kaikki.

12. helmikuuta 2009

Valokuvatorstai: Helmikuun helmi

Muistin, että viime talvena lunta ei ollut etelä-suomessa ollenkaan. Väärin. Kaivoin viime vuotiset kuvat esiin ja huomasin, että Helmikuun helmenä oli sittenkin edes vähän lunta.



Ainakin koiran kuonon päässä.

6. helmikuuta 2009

Valokuvatorstai: Talvi yllätti



Valokuvatorstain haasteena oli Elegian ottama kuva talven yllättämistä sandaaleista. Hieno kuva. Vastaukseni haasteeseen on talven yllättämä kaali.