Joulunodotus terveisin

Hyvää kuuluu kiitos kysymästä

Hyvää kuuluu kiitos kysymästä. Vähän on pitänyt kiirettä. Ei ole kerennyt. Mihinkään. Ja kuitenkin tahto olisi ehtiä. Kaikkeen. Ainakin Elää täysilla. Tai niin ettei jälkeen päin kaduttaisi. En kuitenkaan ole hyljännyt teitä jotka olette välittäneet. Siis siitä mitä minulle kuuluu.

No niin. Se on sitten kesäloman viimeinen päivä menossa. Että aika voi mennä nopeasti. Neljä viikkoa ei ole aika eikä mikään viettää vapaana kuin taivaan lintu. Nyt pitäisi sitten palata normaaliin elämään ja etsiä huomista varten asialliset vaatteet. Ehkä tässä hameessa ja puserossa jossa olen kulkenut koko loman ei sivilisaation pariin voi mennä.

Tänä vuonna meillä karavaanarin kanssa ei ollut mitään erityisiä lomasuunnitelmia vaan päätettiin, että eletään sen mukaan miltä tuntuu. Ja hemmetin hienosti sujui suunittelematon elämä. Tehtiin asioita sen mukaan mikä kohdalle sattui: viikko keski-suomessa, muutamia päiviä tien päällä ja yksi pieni aitaprorjekti kotona. Pari päivää meni  "korutaiteen" parissa ja siinäpä se sitten olikin.  Valokuvausta enkä kirjoittamista ole harrastanut juuri yhtään.

Tekstejä olisi päässä vaikka millä mitälla ja keväällä ajattelinkin, että yrittäisin ottaa lomalla aikaa niiden ulos suoltamiseen. No aina ei mene ajatusten mukaan. Kirjoittaminen olisi vaatinut keskittymistä enkä millään malttanut pysähtyä tietokoneen ääreen niin pitkäksi aikaa, että siitä olisi tullut jotain talletettavaa.

Keväällä suunnittelemani valokuvaus-projektikaan ei saanut tuulta siipiensä alle. Kesältä on vain muutama hassu räiskis-kuva tallella. Ajattelin, että heitä ne suoraan roskiin mutta pistin ne silti ö-mappiin talteen ihan vain siksi, että jää joku muistitahra tältäkin kesältä.

No ehkä paluu arkeen saa aikaan jonkun rytmin elämään ja luovat projektit saavat oman aikansa.

Vaatimatonta kuvasatoa

No hupsis! Eipä ole valokuvaus ollut suuressakaan huudossa viime aikoina. Ei edes "uusi" kamera ole inspiroinut kuvaussessioihin.  Ollaan käyty yhdessä ulkona tänä vuonna vain muutaman kerran. Ja sen kerran kun lähden sitten oikein "teeman" kanssa kuvaamaan, niin lopputulema olis muutama tipu ja yksi orava. Siellähän ne nyt on kuva-albumissa:  https://picasaweb.google.com/Fotomontaasi/Kesalla# 
Teemakuvia (kansanperinne) ei valottunut ensimmäistäkään kunnollista kuvaa. Ehkä joskus toiste sitten :-D

Valokuvatorstai: Mielenrauha

Enkelit tuovat mielenrauhan. Ainakin näin Joulun alla.

Valokuvatorstai: Täällä Pohjantähden alla

"Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla

Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.

Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla

siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden

Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen."

San: Turkka Mali

Satu pienestä urheasta soturista

Istuimme penkillä vierekkäin, urhea soturi ja minä. Odotimme milloin olisi lähdettävä. Tälle matkalle meistä kumpikaan ei olisi halunnut lähteä. Tiesimme molemmat, että tältä tieltä soturi ei enää palaa. Tiemme eroaisivat nyt lopullisesti. – Sitten kun on lähdettävä, niin saatatko minua vähän matkaa niin kuin lupasit, soturi kysy. –Saatan minä. Portille saakka, kuiskaan kyynelet silmissä. – Haluaisitko vielä syödä jotain ennen lähtöä? Jääkaapissa olisi eilistä paistia. – Ei kiitos, nyt olen kylläinen, soturi sanoi hieman hymyillen. Suljen silmäni ja toivoin, että aika kuluisi mahdollisimman hitaasti. Hetken päästä havahduin siihen, että soturi nousi seisomaan. –Narri, nyt on aika lähteä, se kuiskasi. – Nytkö jo, emmekö voisi istua tässä vielä hetken, kysyin vaikka tiesin, ettei lähtöä voinut enää siirtää. Soturin voimat olivat loppumassa.


Matkaan lähdimme aamuauringon ensi säteiden valossa. Polku oli niin kapea, että mahduimme juuri ja juuri kulkemaan sitä rinnatusten. Siinä kohtaa, jossa talon saattoi vielä nähdä, soturi pysähtyi ja kääntyi katsomaan talolle. –Se oli hyvä talo asua, siellä oli aina niin turvallista, se sanoi. Minusta on mukava ajatella, että sinä palaat sinne ja muistelet minua. Muisteletko? – Minä muistan sinut aina, vastaan tuskin kuuluvalla äänellä.

Jatkoimme ääneti matkaa. Soturin voimat olivat niin lopussa, että jouduimme tuon tuosta pysähtymään, että se saisi levättyä. – Narri, soturi keskeytti hiljaisuuden. – Niin, kysyn. – En minä oikeasti luullut, että minä olen Kuningas Kallen kaveri. Kyllä minä tiesin, että minä olen koira niin kuin muutkin pojat. Minä vain keksi Kallen siksi, että halusin olla erityinen ja tärkeä. Minusta oli hauskaa kiusoitella toisia sillä, että minä olisin erilainen kuin muut. – Niin minä tiedän, se oli meidän yhteinen tarina, vastasin. – Minusta oli hauskaa, että sinä ymmärsit sen ja keksittiin yhdessä niitä tarinoita Kallen matkoista. Päättyykö se tarina nyt? – Päättyy, vastasin. En pysty enää jatkamaan sitä yksin. – Se on hieman surullista, se sanoi haikeus väsyneissä silmissään.

Jatkettuamme matkaa vielä hetken, saavuimme lopulta portille. – Oi se on hieno, hienompi kuin se tie siellä koulun luona, soturi ilahtui. Menenkö minä nyt tuosta portista yksin? Etkä sinä voisi tulla sinne myös, vaikka vain hetkeksi? – Ei ystäväiseni, minä en voi tulla pidemmälle. Minun pitää palata vielä talolle kun minulla on niin paljon tekemistä, vastaan. – Mutta sitten kun sinulla on enemmän aikaa ja tulet tuosta portista, minä olen sinua vastassa. Tunnet minut siitä kun heilutan sinulle häntääni. – Voi pieni soturini, kyllä minä sinut tunne ihan varmasti, sain vaivoin sanottua. – Minä en olisi halunnut vielä lähetä tälle matkalle. Meillä olisi voinut olla vielä paljon hauskoja yhteisiä tarinoita. Mutta minulla vain kävi huono tuuri, ja on pakko lähetä, se sanoi. Nyt kyyneleet valuivat valtoimenaan silmistäni. – Minäkään en olisi halunnut, että sinä lähdet, vastasin.

Istahdimme vielä hetkeksi vierekkäin. Soturi laski päänsä syliini ja minä silitin sen kaunista turkkia. Sitten kuulimme portilta ystävällisen äänen kutsuvan soturia. Se nousi seisomaan eikä sitä enää väsyttänyt. – Minä menen nyt, se sanoi. Älä ole huolissasi ja surullinen, minua ei pelota yhtään. Kiitos kun saatoit minut tänne saakka. – Kiitos sinulle urhea soturi, sinä olit erityinen ja tärkeä minulle, sanoin. – Olinko, se kysyi vaikka tiesi, että niin oli ollut ystävyytemme alusta alkaen. Vielä kerran se kosketti kättäni ystävyyden merkiksi ja läksi kulkemaan kohti porttia. Seurasin sen kulkua ja juuri kun se oli saavuttanut portin, se kääntyi vielä katsomaan minua ja heilautti iloisesti häntäänsä ja katosi sitten auringon säteisiin. – Hyvästi pieni urhea epäonnen soturi. Kiitos kaikesta.

Jäin vielä hetkeksi istumaan portille. Sitten nousin ylös ja lähdin paluumatkalle. Sydämeni oli raskas ja tunsin, että jotain erityistä ja tärkeää oli minusta poissa.

Pienen urhean koiramme Okon muistolle (8.11.2004 - 10.11.2010)

Kuvia

No eipä ole aikoihin tullutkaan kirjoiteltua tänne blogimaailmaan. Kaikenlaiset muut aikasyöpöt ovat vieneet ajan ja innon.

Kesä on mennyt perinteiseen tapaan hösäten siellä sun täällä. Kuvaamiseenkin onnistuin innottamaan itseni vasta heinäkuun lopussa, jolloin kseän loisto on jo ehtoo puolella. Etenkin kun nämä yltiöhelteet on vieneet väriloiston ennenaikaiseen kuolemaan (olipa pateettisesti sanottu *hih*). 

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tuli  sitten tilaisuus kuvaamiseen (rauhaa ja aikaa). Tilaisuus tuli Mouhijärvellä, jossa oltiin Karavaanarin kanssa kansanperinteitä arvostamassa. Tässä linkki kuviin, jos jotakuta kiinnostaa niitä katsella. http://picasaweb.google.fi/Fotomontaasi/Mouhijarvella#

Saapa nähdä loytyisikö sykyllä taas intoa kirjoittamiseen.

Valokuvatorstai: Viesti

Jättikö joku viestin?

Valokuvatorstia: Ainoa mitä voin ajatella

... on sunnuntaina julkaistava antologia, jonka kannen minä sain tehdä

Valokuvatorstai: kevät, kevät, kevät

Kevätmuuton aikaan, taukopaikka löytyi pellolta.

Valokuvatorstai: Haasteena kuva

Pullo, pullojen joukossa.

Valokuvatorstai: Hyppy

Hummani hei!

Valokuvatorstai: Uponnut Venetsia

muistot kaikuvat loputtomina kuin

vastakkaiset peilit

eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin

itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

Caj Westerbergin runo kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)

Valokuvatorstai: Asetelma

Tämmöinen asetelma Dublinista. Lähikuvissa asetelman osmankäämit näyttivät... hmm....

Valokuvatorstai: Tuli

Tuli ja leimaus!

Valokuvatorstai: Rykelmä

Siinä se on. Rykelmä melkein valmiita polttopuita.

Mustaa ja valkoista: Mutkat / Kurvit

Mutkamäessä!

Mustaa ja valkoista: Parasta elämässä

Kesä !

Mustaa ja valkoista: Sää

Mustaa ja valkoista: Vapaavalinta

Mustaa ja valkoista: Loppu

Pukit lootaan! Humpsis. Vuoden päästä nähdään!

Mustaa ja valkoista: Hyvää Joulua

Mustaa

Joulurauhaa kaikille

Valokuvatorstai: Pysähtynyt

Mäen lasku on pysähtynyt. Mutta vain hetkeksi.

Mustaa ja valkoista: Vanha

6.12.2009

 

Hyvää itsenäisyyspäivää

Valokuvatorstai: Sininen ja valkoinen

Vaikka olisihan se voinut olla Suomen lippukin mutta tämä valkoinen sinistä taivasta vasten on niin rakas.

Valokuvatorstai: Kiinalainen sananlasku

"Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta."  

Näillä vuorilla ei kasva suuria puita mutta ei taida rikkaruohotkaan juhlia?

Valokuvatorstai: Kuu

On se niin kaukana... Kuu

Valokuvatorstai: Vuorenpeikkojen luolassa...

... on kylmää. Siksi peikon on pakko lähteä liikkeelle lämpöä etismään. 

Valokuvatorstai: Rakkaus

Rakkaudesta hunajaan...

Valokuvatorstai: Virta

Ei sammu virta tunturipurosta. 

Valokuvatorstai: Tasan

Kovin kasvaa tasan. Kesän viimeiset hunajakukat.

Valse tristen

Kursori tanssi näytöllä,
valse tristen, tanssi kuolemalle

sormet kouristuvat
hiiren kaarevaan selkään
pysähdy, pysähdy
hiirikin on voimaton

kursori tanssii, tanssii
sylkäisee dumpit silmille
oksentaa viimeiset sanat
näytölle.

pelastautukoon ken voi
tämä on viimeinen valssi
se huutaa

viimeinen kaiuttimen voihkaisu
ja maailma pysähtyy

peecee vaikenee
heittää rukkaset naulaan
sanoo työsopimuksen irti
lennättää sisälmyksensä
bittien taivaaseen.

silmissä sumenee
tajunta räjähtää

Avaamattomat ovet

Silloin elämä on ohi kun jäljellä ei ole

yhtään avaamatonta ovea.

Ei yhtään sellaista ovea,

jonka tahtoisi avata.  

Ei yhtään huonetta, johon tahtoisi astua.

Aistia huoneen lämpimän hengen,

nähdä seinille ripustetut kasvot

ikkunaan heijastetut muistot.

Elämä on silloin ohi,

kun jäljellä on poltettuja siltoja,

takana suljettuja ovia.

Ovi jota en koskaan ole avannut

Tarkensin kameraa harmaaseen oveen. Etsimessä sen ajan patinoimat laudat näyttivät aivan erilaiselle kuin jos niitä tarkasteli paljaalla silmällä. Kun tarkensin kuvan mahdollisimman lähelle, saatoin erottaa lautojen syvät uurteet ja etsimeen piirtyi tarkkana oksan reikien muodostamat koukeroiset kuviot. Loitontamalla kameraa ovi siirtyi kauemmaksi ja kaikki yksityiskohdat hävisivät. Nyt näytti siltä, kuin ovi olisi painautunut syleilemään kamanoita viimeisillä voimillaan. Ovi näytti niin hauraalle ja voimattomalle. Tuntui, että mikä tahansa tuulenpuuska olisi saattanut tempaista sen irti viimeisestä syleilystään.
 
Ovessa ei ollut kahvaa tai otinta, johon olisi voinut tarttua. Sen sijaan keskellä ovea roikkui raskas lukko, jonka paksu salpa mahtui kulkemaan juuri ja juuri helojen välistä. Lukko oli ruosteessa ja näki, ettei sitä oltu avattu vuosiin. Mahtoiko kenelläkään olla enää edes avainta siihen? Ovi oli karu ja yksinkertainen, sen erotti talon seinästä vain vaakalaudoitus ja kamanat, jotka ikää kuin kehystivät sitä. Oven har-maus jatkui kauttaaltaan talon seiniin, vain eriskummallinen peltikatto ja valkoiseksi maalatut ikkunapokat poikkesivat ajan patinoimasta värityksestä.

Talo ei kuulunut pihapiirin mutta sen saattoi nähdä, jos seisoi keskellä pihaa angervopensaan oikealla puolella. Maisema talon ympärillä oli ränsistynyt ja metsittynyt. Suuret tuomet talon edessä olivat kasvattaneet oksansa pitkiksi ikään kuin ne tahtoisivat kurottua silittämään taloa. Oven eteen oli kasvanut villiintyneiden maito-horsmien muodostama suojamuuri. Jos siristi silmänsä oikein pieneksi, näytti kuin harmaaseen oveen olisi maalattu maitohorsmaa muistuttavia viininpunaisia kuvioita.

Tarkensin kameraa taas lähemmäksi ovea ja sen raskasta lukkoa. Mietin kuka oli mahtanut avata sen viimeksi tai kuka oli painanut sen viimeisen kerran kiinni ja pujottanut raskaan lukon heloihin. Minkä salaisuuden ovi kätkee taakseen kun sitä pitää noin suojella? Painoin kameran liipaisimen alas. Sulkimen napsahdus kertoi, että kamera oli tallentanut kuvan kennolle.

Lähdin kulkemaan kohti taloa. Vaikka olin viettänyt paljon aikaa pihapiirissä ja katsellut taloa lukuisia kertoja, en koskaan aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen erityis-tä huomiota mutta nyt tunsin polttavaa halua nähdä sisälle taloon. Pysähdyin ikkunan eteen. Senkin edessä kasvoi maitohorsmia ja nokkosia. Yritin kurkottaa itseni niiden ylitse ja nähdä hämähäkin seittien peittämästä ikkunasta sisään. Nokkoset kurottivat kaikin voimin minua kohden yltääkseen sivaltamaan paljaita käsiäni polttavilla lehdil-lään. Painoin otsani kiinni ruutuun mutta en pystynyt näkemään sisälle. Pieni ikkuna ei antanut taloon riittävästi valoa jotta olisin pystynyt erottanut yksityiskohtia. 

Vähitellen silmät alkoivat tottua huoneen hämäryyteen ja saatoin nähdä että vastakkaisella seinustalla oli pieni puuhella. Siinä ei ollut leivinuunia ja sen rautaiselle levylle mahtui lämpiämään vain muutama kattila kerrallaan. Mietin oliko tuo pieni puuhella tosiaan pystynyt antamaan lämpöä koko tilaan talvipakkasilla.

Hellaa lukuun ottamatta, huone oli tyhjä. Mietin millainen sisustus talossa oli ollut silloin kun siinä oli vielä asuttu. Pöytä ja sen ympärillä kaksi penkkiä? Nurkassa ehkä kaappi ja pitkillä seinustoilla sänkyjä. Muistan kuulleeni, että talossa olisi asunut aikoinaan suuri perhe. Miten ihmeessä kaikki olivat mahtuneet taloon. Yritin kuvitella perheen ilta-askareita ja sitä miten illan hämärtyessä perheen lapset olivat levitelleet patjoja lattialle makuupaikoikseen. Ilta-aterialla jokainen oli asettunut omalle paikalleen pienen pöydän ääreen ja kauhonut niukkaa ateriaa suuhunsa pitäen kyynärpäät tiukasti kiinni kyljissä, ettei olisi töninyt vieressä istuvaa sisarusta. Tunsin melkein pakokauhua ajatellessani miten tiiviisti talossa oli asuttu.

Tiirailtuani aikani ikkunasta talon hämärään, suoristin selkäni ja siirryin ikku-nasta kauemmaksi. Mietin pystyisinkö ottamaan ikkunan läpi kuvan huoneesta, jos säätäisin riittävästi kameran valotusta. Toisaalta huone ei enää tuntunut niin kiinnos-tavalle ikkunasta katsottuna. Vilkaisin vieressä olevaa ovea. Saisinko sen auki ilman avainta? Tunsin melkein pakottavaa tarvetta päästä sisään. Päästää valoa huonee-seen ja nähdä minkä salaisuuden lukittu ovi kätki taakseen.

Kääntelin lukkoa varovasti käsissäni. Se pysyi tiukasti suljettuna mutta helat olisin saanut irti pienellä nykäyksellä. Sekunnin murtoosan mieleni teki riuhtaista toi-nen hela irti ja vapauttaa ovi lukon vahvasta otteesta. Tajusin, etten voinut tehdä sitä. Sehän olisi ollut murtautumista. Minulla ei ollut oikeutta mennä sisään. Joku oli lukin-nut oven ja tahtonut estää vieraiden pääsemisen sisään.

Kuulin, että minua huudettiin kauempaa. Käänsin pääni ja huomasin, että muut olivat jo menneet autoon ja odottivat nyt minua. Laskin lukon kädestäni ja läksin kulkemaan kohti autoa. Vielä kerran käännyin katsomaan taakseni. Tarkenisin kameran oveen ja painoin laukaisimen puoleen väliin. Kamera kertoi tarkennuksen olevan kohdallaan ja painoin liipaisimen hitaasti pohjaan. Suljin napsahti ja kamera otti viimeisen kuvan ovesta, jota en koskaan ollut avannut enkä luultavasti koskaan tulisi sitä avaamaankaan. Se kätki taakseen menneen ajan ja ihmisten elämän, jotka olivat joskus asuneet talossa, avanneet vaatimattoman oven ja lähteneet jokainen vuorollaan kuka minnekin jättäen talon yksin autioitumaan.

Valokuvatorstai: Rajattu

Tiukasti rajattu!

Valokuvatorstai: Inhimillistä

Edes sanat ei riitä kertomaan miten inhimillistä on halu säilyttää kaikkea vanhaa.

Vahinko ei tule kello kaulassa...

Morjens blogikaiffarit,

no nyt on sitten sattunut ja tapahtunut. Arvelin, että sen kesälomareissun jälkeen alkaisi taas rauhallinen rinnakkaiselo meidän porukassa mutta väärinpä arvelin.

Kaikki alkoi siitä, että nappanahkainen veli karkasi kotoa. Avasi portin ja lähti vippasemaan. Eikä tullut takaisin. Ei edes poliisien saattelemana niin kuin me Peten kanssa silloin vuosia sitten kun ajateltiin pistäytyä kylillä.

Niin tai oikeastaan onhanse piipahtanut täällä aina silloin tällöin mutta yöt se viettää ihan jossain muualla. Kuulin kun pomo kertoi jollekin puhelimessa, että se on hommannut oman kodin. Mitähän varten se semmoista meni tekemään kun täällä olis palvelu pelannu paremmin kuin hyvin. Nyt se joutuu huushollaamaan kaiken ite.

No tuo muutto näytti aiheuttavan isonpaakin liikehdintää. Keski-suomalaiset tuli jeesimään muuttopuuhissa. Pari päivää meni kyllä varsinaisessa härdellissä. Porukat tuli ja meni yhtenään ja kuulin miten ne "piipahti" joka päivä vähintään kerran, parhaina kaksi tuossa kulmilla olevassa ruotsalaisessa sisustusliikkeessä. Sieltä ne kanto melkosen kuorman tavaraa nappanahkasen uuteen kotipesään. Ja näissä muuttopuuhissa sattui sitten se varsinainen vahinko.



Kuningas Kallen kaveri (siis se joka meistä luulee sellainen olevansa) telo jalkansa. Ei me saatu selville mitä sille tapahtui mutta jalka siinä väänty kyllä pahasti. Sitähän me ollaan yritetty sille sanoa, ettei koko ajan laahustaisi jaloissa mutta ei se vaan usko. Joku härdelli meillä muilla siinä oli menossa kun se jäi taas jalkoihin töröttämään. Ensin luultiin, ettei siinä sen pahemmin käynyt kun se vain vinkas ja jatkoi jaloissa pyörimistä. Jossain vaiheessa apupomo sitten huomasi, ettei se pysty astumaan toisella takajalalla ollenkaan. Apupomo vähän yritti sitä tutkailla ja tajus heti, että jalka on mennyt tosi pahasti. Se soitti sitten pomolle ja sanoi, että Kallen kaveri pitää varmaan viedä lääkäriin. Pomo tuli muuttopuuhien loppumainingeista kotiin ja ryhtyi soittelemaan eläinlääkäriasemia missä olis kesällä iltapäivystyksiä. Eipä just missään. Ainoa paikka johon pomo sai Kallen kaverin oli kaupungin eläinlääkäriasema.

Niinpä pomo pakkasi Kallen kaverin autoon ja läksi nappanahkasen veljen kanssa sitä tohtorille näyttämään. Ihmettelin vähän miksi just tuo parivaljakko sinne läksi kun molemmat ovat tunnetusti perheen "pitkäpinnaisimmat" odottajat (lue: käämit käryy molemmilta jo viidentoista minuutin odottelussa). Kuulin jälkeen päin kun pomo kertoi jollekin, että ovat nyt viettäneet nappanahkasen veljen kanssa äiti-poika laatuaikaa. Eläinlääkäriasemilla? Niin vissiin.

No mitään isompaa apua ei sieltä ensimmäiseltä eläinlääkäriasemalta tullut. Ensiapua vain (koko jalan kokoinen lasta) ja kehoituksen ottaa heti aamulla yhteyttä johonkin ortopediin. Se ensimmäinen yö meni sitten miten meni. Pomo kertoi nukkuneensa puolitoista tuntia kymmenen minuutin pätkissä. Lopun aikaa se oli käännellyt Kallen kaveria kyljeltä toiselle kun se ei itse sen lastansa kanssa pystynyt sitä tekemään.

Aamulla pomo aloittu hurjan soittorumban erinäisiin eläinlääkäriasemiin. Oli kuulemma ordopedien lomakuukausi. Hemmetti. Mitä varten ne kaikki yhtä aikaa lomalle läksivät. Olikohan niillä joku yhteinen turnee jossain? No yhdellä asemalla oltiin sitten asiakaspalveluhenkisiä. Sieltä sanottiin, että joku tavallinen eläinlääkäri katsoo sen jalan ja ne yöllä otetut rontgenkuvat ja konsultoi sitten ordopediä. Ai sinne keäslomaturneellekko? No niin ne sitten teki, että se yöllinen parivaljakko läksi kiikuttamaan kaveria tutkittavaksi. Ja tuomiohan siitä tuli. Jalka on pakko leikata sen verran pahasti se oli telonu sen. Siinä oli kuulemma ihan pieni murtuma mutta nilkan nivel oli kokonaan pois paikoiltaan eikä se korjaannu muuten kuin leikkaamalla. Ja se olisi iso leikkaus. Sen enempää miettimättä pomo oli sanonut, että ilman muuta leikataan maksoi mitä maksoi (ja maksoikin sievoisen summan). Jälkeenpäin pomo kalpeni tosissaan kun kuuli, että se toinen vaihtoehto olisi ollut lähettää Kallen kaveri koirien taivaaseen. Itsellänkin nousee vieläkin niskakarvat pystyyn kun ajattelen asiaa. Kaveri on muuten terve mutta nilkan telomisen takia pitäisi saatella taivaanportille. Hui hemmetti!



Nyt jäi vain sitten arvuuteltavaksi kuka niistä ortopedeistä sieltä turneelta tulee leikkaamaan. Jostain syystä yksi tunsi sympatiaa tapausta kohtaan ja ilmoitti, että tulee samana iltana sen tekemään. No pikkurekku sai jäädä siltä istuimelta sinne lääkäriasemalle leikkaukseen valmisteltavaksi. Ei tarvinnu pomon kipeetä koiraa edestakasin mukanaan retuuttaa. Leikkaus meni ilmeisesti ihan nappiin. Nähtiin ne rontgenkuvat siitä leikatusta jalasta. Nyt rekulla on rautaa ja nauloja nilkassa. Aika komee. Luuta nivelen jäykistämiseen olivat ottaneet sen persuuksista. Aika vängän näköinen se olikin kun peräpään toinen puoli oli ajeltu karvattomaksi ja muuten sen turkin valkoiset kohdat oli ihan keltasessa desifiointiaineessa. Tuttu parivaljakkomme kävi sitten sen potilaan hakemassa kotiin. Pomo näytti sitä meille muille ja sanoi, että nyt sen pitää antaa olla rauhassa. No oli varmaan rauhassa kun se oli niin pöllyssä niistä lääkkeistä joita se oli sieltä saanut, ettei jaksanu mitään muuta kuin nukkua. Pomo nukkui sen vieressä lattialla siinä nappanahkaselta veljeltä tyhjentyneessä huoneessa.



Sitten alkoi toipuminen. Ohjeeksi porukat oli saaneet, että jalkaa ei saa rasittaa ja portaissa se pitää kantaa. Mutta en tiedä saiko se jonkun aivovamman siinä leikkauksessa kun se ei malttanutkaan olla levessa. Sen piti juosta koko ajan vaikka normaalisti se hiihtelee paikasta toiseen. Porukat yritti rauhoitella kaveria mutta turhaan. No siitä tulikin sitten pyyhkeitä kontrollikäynnillä. Lasta oli hangannut pahan rokaman sen jalkaan ja siitä se sitten saikin häkkituomion. Se ei saanut liikkua ollenkaan. Ainoastaan jalkaansa sai käydä ulkona nostamassa ja sinnekin se piti kantaa.

Ensin se tyytyi kohtaloonsa ja makoili häkissä ihan rauhallisesti. Mutta sitä mukaa kun jalka parani ja pää selvisi kaikista lääkkeistä se alko protestoimaan häkissä olemista. Se olis tahtonut olla edes sylissä jos ei kerta saanu juosta. Kyllähän meitä muita vähän kävi kaveri sääliksi. Ollaan yritetty pitää sille seuraa häkin ulkopuolella. Mutta rankaa tuntuu silti olevan.

No nyt episodista on kulunut kohta kolme viikkoa. Kaveri näyttäisi toipuvan päivä päivältä. Sitä ollaan mietitty, että kauankohan tuo häkkituomio vielä kestää? Ja joutuukohan se johonkin kuntoutukseen? Tuleekohan siitä vielä meille lenkkikaveria. Niin ne kyllä vähän siellä lääkärissä lupasivat, että ihan kelpo käyttöjalka siitä tulee.

No ilmeisesti ihan halpaa hommaa tämä jalan kuntoon saattaminen ei ole. Kuulin kun pomo sanoi, että Kallen kaverin jalka alkaa olla kallein irtain omaisuus mitä hänellä on. Pianon jälkeen. Yritin laskeskellä paljonko se kaverin jalka on maksanut mutta en ole pysynyt enää laskuissa mukana. Mutta karkeella arviolla se on tähän mennessä maksanut jonkun 1600 euroa. Aika paljon ilmeisesti. Laskua on vielä tulossa erilaisista tarkastus ja kääreenvaihto kerroista. Varmaan jotain viissataa. Eli melkosen arvokas käpälä. Sitähän se Kallen kaveri meille aina sanookin, että meillä on vaan ihan tavallsiet halpiskäpälät mutta hänellä jo yksi tassu on maksanut pari tonnia.

Sitä olen tässä myös miettinyt, että mikähän niiden eläinten vakuutusten merkitys on? Kuulin kun pomo arvuutteli, että oliskohan sittenkin kannattanut ottaa aikoinaan meille kaikille vakuutuksen. Tein siitä vähän laskelmia, että melko turhaa olis ollu. No ensinnäkin yhden rekun vakuutus on, sanotaan nyt vaikka, 130 euroa vuodessa. Meitä on neljä ja kaikillehan se olisi pitänyt ottaa kun kukaan ei osaa ennustaa kenelle se sairaus tai haveri sattuu. Eli 520 euroa per vuosi. Pikku äijät on nyt viis vuotiaita, joten tähän mennessä vakuutusmaksut olis maksanu 2600. Sitten kun niissä vakuutuksissa on omat koukeronsa ja rajoitukset niin päädytään siihen, että jos käpälän kuntoon saattaminen maksaisi vaikka sen 2000 euroa. Siitä kun vähennetään kaiken maailman omavastuut ja katot niin vakuutus yhtiö olisi korvannut tästä haverista 1200 euroa. Eli pikaisella laskutoimituksella vielä on pomo voiton puolella. Olis iloinen! Mietin, että tuommoinen vakuutus kannattaa ottaa vaan jos laumassa on ainoastan yksi koira (puistattava ajatus). Ja niitä sairauksia ja havereita tapahtuisi vähintään kerran vuodessa. Mitään ennaltaehkäisevää hoitoa kuulemma nämä vakuutukset ei korvaa, joten ne kaikki kustannukset tulee vielä päälle.

Mutta mitä ihmettä minä näitä laskeskelemaan. Jos päättää perustaa lauman niin tämmöiseenkin pitää sitten olla valmis satsaamaan. Onneks meillä porukat on tämän ymmärtäneet ja mukisematta maksavat kaikki kulut mitä me aiheutetaan.

Pomo on taas käynyt jossain positiivisen ajattelun kurssilla. Se nimittäin kaiken aikaa yrittää miettiä mitä positiivistä tässä kaikessa on. No ensinnäkin tuli siihen tulokseen, että hyvä kun haveri sattui Kallen kaverille. Se on meistä kaikista paras sairastamaan. Pete on niin iso ja alkaa olla jo aika ikäkoiria, sille haveri olis voinu olla paljon pahempi. Tai oikeastaan se miten se olisi kestänyt leikkauksen, sen kanniskelu rappusissa olis vaatinut voimamiehen ja miten sen ikääntyvät luut olis parantunu. Minulta olis menny järki jos olisin joutunut olemaan häkissä ja toisaalta enhän tässä itsekään ole enää eilisen teeren poika. Jos haveri olis sattunut Kamulle, nappanahkanen sisko olis varmaan saanu slaagin (siis kun se on sen kamu). Ja kaikki muut olis tullu hulluks jos se olisi joutunut olemaan häkissä. Se olis varmaan roikkunu seinillä ja sitä ei varmaan kukaan olis saanu kiinni jos se olis sieltä häkistä päässy vahingossa vapaaksi. No sitten se mietti, että mitäs positiivistä tässä olis Kallen kaverille. Ensin ei keksinyt mitään mutta sitten tajusi, että nythän Kallen kaveri saa erityiskohtelua, jota se aina on niin toivonu. Se saa olla paljon sylissä, se saa ylimääräisiä herkkuja ja pääsee ihan yksin pomon mukaan autoilemaan. Ja kyllä se tätä erityiskohtelua hyvin osaakin käyttää hyödykseen. Kuulin kun se yks ilta oli apupomon sylissä katsomassa telkkarista urheilua. Pomokin siitä joutui sitten television ääreen. Kallen kaveri huomasi sen ja alkoi vaatimaan sieltä apupomon sylistä, että sen pitää päästä pomon syliin sohvalle. Arvatkaa pääsikö? Pääsi.

Niin, että eihän tässä nyt ihan niin hullusti käynyt. Porukoiden säästöt meni kaverin jalkaan mutta hengissä sentään ollaan kaikki.

Maalla on mukavaa

Morjens!

Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi itsestäni ilmoitellut täällä logissa. Nyt sattui oiva tilaisuus kun näin, että pomo oli saanut näppinsä irti tietokoneesta ja lähti jonnekin vippasemaan.

Ollaan siis lomalla ja just nyt keski-suomessa. Täällä asuu pomon sukulaisia ja ollaan niin sanotusti talon vahteina. Isäntäväki läksi omalle lomaturneelle jonnekin.

Vaikka ei tämä talo oikeasti mitään vahtimista tarvitse. Hyvin pysyy paikallaan ihan vahtimattakin. Mutta näitten koira ei. Sitä kai me ollaan täällä vahtimassa. Se on keskenkasvuinen kultainennoutaja. Ihme riekkumarällä.

Se näytää ihan aikuiselle miehelle mutta ei se voi vielä aikuinen olla. Pahempi koheltajahan se on kuin nuo meidän pikku äijät. Niin kuin esimerkikis sekin tapaus kun se putosi laiturilta veteen. Alkoi kierimään laiturilla eikä huomannut, että meni liian lähelle reunaa ja siitä se sitten tippui veteen. Vaikka toisaalta ei kai se mitään haittaa kun se pulahtaa veteen muutenkin uiskentelemaan. Ihme epeli.

Sitä vaan olen miettinyt, ettei se voi olla mikään erityinen järjenjättiläinen kun menee uinnin jälkeen hiekkaan kieriskelemään. Vaikka tietää, ettei siitä hyvää seuraa. Yleensä se joutuu hirveän sadattelun saattamana pesulle. Niin kuin eilen illalla. Meni ehdoin tahdoi ensi uimaan ja sitten johonkin hiekkakasaan pyörimään. No sisälle se ei päässyt ennen kuin nappanahkanen sisko oli käyttänyt sen pyykissä.

Muutenkin sillä on vähän arveluttavia taipumuksia. Yksikin ilta näin miten se kulki pomon suihkulaukku suussaan pitkin pihoja. Asettui sen kanssa keskelle pihaa ja kaivoi sieltä jonkun rasvapurkin. Sitä se sitten tuprutteli itseensä niin kauan, että koko puteli oli tyhjä. Kuulin myös, että se oli ottanut pomon käsilaukun eteisen pödältä ja oli just ryhtymässä tutkailemaan puuterirasiaa kun pomo sai sen kiinni itse teossa. Ihmeellisiä taipumuksia poikakoiralla?


Ennen kuin parkkeerattiin tänne koiravahtiin niin tehtiin taas lomareissu karavaanilla. Nappanahkanen sisko ja veli eivät olleet tällä kertaa mukana mutta me Peten kanssa oltiin. Ai niin ja se meistä, joka luulee olevansa kuningas Kallen kaveri.

Tämän kesäinen reitti kulki kuulemma Turun saaristoreitin. Niin tai käytiinhän me myös Ahvenanmaallakin. Jossain Kökarissa vai mikä se nyt oli.

Matka aloitettiin kumma kyllä keski-suomesta. Sitä vähän ihmettelin miksi sieltä asti piti vauhtia hakea mutta kun varsinaiseen matkaan lähdettiin huomasin, että nappanahkanen sisko ja sen koira, siis se Kamu, jäivätkin pois matkasta. Kuulin, että se oli menossa siellä johonkin talliin talliapulaiseksi eikä siis siksi lähtenyt turneelle mukaan. Käytiin siis jättämässä ne pois kyydistä.

Kuuntelin kun pomo ja apupomo kertasivat autossa matkareittiä; ensin Paraisille, sieltä Nauvoon, sitten Kökar, Houtskari ja sitten mantereelle takaisin. En kyllä tullut tuosta reitistä hullua hurskaammaksi mutta kun olivat tehneet meille poikaporukalle suhteellsien mukavat olot autoon niin ajattelin, että ajetaan vaikka maailman ääriin, kunha tarjoilu vaan pelaa.

Ensimmäisenä matkapäivänä ei päästy kuin pikkusen matkaa kun apupomo alkoi kirota kuin rantarosvo. Kuulin miten se sadatteli pomolle, että nyt meni veturista rengas. Oltiin ajettu jonkun tietyön läpi ja se oli rikkkonut renkaan. No eihän siinä mitään mutta tässä apupomon uudessa veturissa oli kuulemma sellaiset erikoisrenkaat, ettei uutta rengasta rikki menneen tilalle saanut mistään. Het kohta Saksassa olisi ollut vastaava rengas tilalle. Mitenkä sitä nyt Saksaan olisi lähtenyt uutta rengasta hakemaan kun veturissa oli vain kolme pyörää? Niinpä apupomon piti ostaa koko rengassetti, että päästiin jatkamaan matkaa.

Pomo ei tietty voi jättää asiaa tähän vaan kuulin kun se soitteli jollekin Destialle ja kyseli minne se voi esittää korvausvaatimukset. Ilmeisesti se sai osoitteen kun sanoi, että heti kun pääsee kotiin niin korvausvaatimus lähtee niin, että hippulat vinkuu. Ja aikoo vaatia koko rengassettiä korvattavaksi kun se tietyön takia meni uusiksi koko kierros. Sääliksi käy sitä Destiaa. Kuka ikinä sitten onkin.


Eikä se apupomokaan malttanut enää jäädä mihinkään Paraisille vaan jytisti suorinta tietä Nauvoon. Sanoi, että sielläpähän sitä sitten ollaan valmiina siihen Ahvenanmaalle lähtevään lauttaan. Vaan kyllä siinä olikin istumista. Matkaan meni melkein yksitoista tuntia. Vähänkö tuntui jäsenissä, että oltiin oltu autossa. Siitäkin huolimatta, että käytiin useamman rengasliikkeen pihalla jaloittelemassa. Siis kun etsittiin sitä rengasta.

Ensimmäinen ilta siellä Nauvossa meni oikein mukavasti vaikka vähänkö ihmeteltiin Peten kanssa apupomon leiripaikkavalintaa. Melkein kiinni grillikatoksessa. Aika lähellä meitä oli myös telttaporukka, joilla oli kaksi koiraa. Toinen niistä oli aikuinen ja toinen ihan pentu. Pomo paheksui kun kuuli, että porukka oli ostanut sen pennun sieltä leirintäalueelta. Itte se osti sieltä vain hattuja. Se porukka piti sitä aikuista rekkua alkuun vapaana ja se tuppasi tulemaan meidän leiritulille. Siksi me ei Peten kanssa ensimmäisenä iltana päästy kovin paljon ulos vaunusta vaan jouduttiin olemaan sisällä. Seuraavana päivänä pomo sanoi sille telttaporukalle, että nyt rekut kiinni, että meidänkin koirat pääsee ulos. Ihme kyllä ne totteli. Hyvässä yhteisymmärryksessä me vaan tuijoteltiin toisiamme. Siis ne telttakoirat ja me.

Ilta kului oikein rattosasti siinä meren rannassa. Pomo kävi kuvaamassa kuutamoa ja joutsenia. Porukat grillas ja käytiinhän me heittämässä pikku lenkkikin. Mutta sitten kolmen aikaan yöllä alkoi tapahtua. Joku porukka palaili kyliltä karaokesta (mikähän se sekin on) ja jäi grillikatokselle maailmaa parantamaan. Ne paisteli siinä yöpalasta märillä puilla ja savu tuppasi meille vaunuun asti. Pomon piti käydä oikein katsomassa, että syntyykö siitä isompikin tulipalo.

No se porukka oli ilmeisesti harjoitellut kovastikin illan istumista kun pystyivät jatkamaan maailman parantamista siellä grillikatoksessa aamuun asti. Kun ne vielä aamu kymmeneltäkin istuivat melkoisen liikuttuneessa mielentilassa kuulin kun pomo sanoi apupomolle, että nyt lähdetään hittoon. Niin ne pakkasi kamat ja matka jatkui. Kuulin kun apupomo sanoi, että se Ahvenanmaan lautta lähtee vasta iltapäivällä mutta samahan se on odottaa lauttarannassakin kun ei vain tarvitse kuunnella sen porukan örveltämistä. Vähän aikaa kierreltiin siellä Nauvossa ja pomo ja apupomo kävivät katsomassa paikallisen kirkon ja hautausmaan (minkä ne sivumennen sanoe tekevät joka ikisellä paikkakunnalla). Vähänkö pomo meinasi saada slaagin kun se huomasi, että olivat läntänneet keskiaikaiseen kivikirkkoon peltikaton. Se sadatteli sitä pitkään. Minulle oli nyt kyllä aika sama millasen katon olivat siihen pistäneet. Enhän minä kuitenkaan sinne kirkkoon olisi sisälle päässyt.

Sinne Ahvenanmaalle mentiin sellaisella pienellä lautalla. Porukat pakkasi meidän lauttamatkan ajaksi vaunuun. Sanoivat, että kun matka kuitenkin kestää pari tuntia niin meidän on kivempi olla vaunussa kuin autossa. Voi olla mutta kaikkein mukavinta meidän olisi kuitenkin ollut matkata siellä laivan kannella.

No se Ahvenanmaan paikka Kökar olikin oikein mukava. Apupomo kiskaisi vankkurin kalliolle ja siellä saatiinkin olla ihan rauhassa. Kelitkin suosi sitä leiripaikkaa. Ei ollut liian kuuma mutta ei satanutkaan. Siellä sitten pidettiin leiritulta pari päivää. Pomo ja apupomo kävivät vähän kiertelemässä saarta sillä aikaa kun me rekut vedettiin vaunussa unta nuppiin. Sieltä me sitten palattiin takaisin Korpooseen. Siihen samaan paikkaan mistä oltiin pari päivää aikaisemmin lähdettykin. Mutta ei me palattukaan sille grillikatos leirintäalueelle vaan apupomo teki u-käännöksen ja mentiin odottamaan toista lauttaa. Se kuulemma menisi Houtskariin. Sieltä löytyi sitten oikein mukava leiripaikka ja siellä me vietettiin seuraava yö.

Aamulla pomo ja apupomo kävivät taas katsastamassa paikallisen kirkon ja luonnollisesti sen hautausmaan ennen kuin lähdettiin seuraavalle lautalle. Se matka me pojatkin oltiin autossa pomon ja apupomon kanssa. Kuunneltiin äänikirjaa.

Porukat olivat ottaneet tämän loman teemaksi ne äänikirjat. Saanoivat, että sitä kuunnellessa matka ja kaikki lauttojen odotukset sujuvan sukkelaan. Vaikka eihän me Peten ja kuningas Kallen kaverin kanssa sitä jaksettu kuunnella. Katseltiin maisemia ja pääasiassa otettiin rennosti.

Seuraavaksi oli vielä yksi pieni lauttamatka ja kuulin kun porukat sanoi, että sitten oltiinkin mantereella. Tarkoitus oli, että oltaisiin oltu vielä pari yötä mantereella matkalla mutta kun ensimmäisen yön jälkeen alkoi sade, joka kesti ja kesti, porukat päätti että seuraava leiri tehdään keskisuomalaisten pihaan. Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Ja kyllä onkin leppoisaa. Tämä kesä on nyt sillä tavalla erilainen, että me kaikki saadaan liikkua täällä vapaana, Petekin. Ovesta ulos ja sisään, ulos ja sisään. Voidaan loikoilla ihan miten halutaan ja missä halutaan. Alkuun apupomo oli sitä mieltä, että Pete pitäisi pitää kiinni kun sillä on aikaisemmin ollut taipumista lähteä omille teilleen. Mutta pomo piti päänsä ja sanoi, ettei vanha koira enää mihinkään lähde ja viime vuotinen leikkaus on tehnyt myös tehtävänsä. Sen luonto ei vaadi sitä enää kulkemaan. Ja pomo oli kyllä oikeassa. Tuossa se Pete on pihapiirissä, yötkin. Se on varmaan sen mielestä tosi luksusta kun saa olla yötä ulkona. Satoi tai paistoi (oli mukava sanoa noin vaikka eihän yöllä yleensä paista). Minustas paras nukkunapaikka on apupomon tyynyllä.

Eli tämmöinen turnee meillä oli tällä kertaa ja se mikä on parasta, loma jatkuu edelleen. Pistin tähän matkakertomukseen muutaman pomon ottaman kuvan turneelta. Minulla ei ole vielä omaa kameraa ja vaikka olisikin niin tuskimpa niitä kuvia tulisi otettua. Ottakoon pomo kun luulee olevansa niin taitava kuvaaja.