Valokuvatorstai: Kuu

On se niin kaukana... Kuu

Valokuvatorstai: Vuorenpeikkojen luolassa...

... on kylmää. Siksi peikon on pakko lähteä liikkeelle lämpöä etismään. 

Valokuvatorstai: Rakkaus

Rakkaudesta hunajaan...

Valokuvatorstai: Virta

Ei sammu virta tunturipurosta. 

Valokuvatorstai: Tasan

Kovin kasvaa tasan. Kesän viimeiset hunajakukat.

Valse tristen

Kursori tanssi näytöllä,
valse tristen, tanssi kuolemalle

sormet kouristuvat
hiiren kaarevaan selkään
pysähdy, pysähdy
hiirikin on voimaton

kursori tanssii, tanssii
sylkäisee dumpit silmille
oksentaa viimeiset sanat
näytölle.

pelastautukoon ken voi
tämä on viimeinen valssi
se huutaa

viimeinen kaiuttimen voihkaisu
ja maailma pysähtyy

peecee vaikenee
heittää rukkaset naulaan
sanoo työsopimuksen irti
lennättää sisälmyksensä
bittien taivaaseen.

silmissä sumenee
tajunta räjähtää

Avaamattomat ovet

Silloin elämä on ohi kun jäljellä ei ole

yhtään avaamatonta ovea.

Ei yhtään sellaista ovea,

jonka tahtoisi avata.  

Ei yhtään huonetta, johon tahtoisi astua.

Aistia huoneen lämpimän hengen,

nähdä seinille ripustetut kasvot

ikkunaan heijastetut muistot.

Elämä on silloin ohi,

kun jäljellä on poltettuja siltoja,

takana suljettuja ovia.

Ovi jota en koskaan ole avannut

Tarkensin kameraa harmaaseen oveen. Etsimessä sen ajan patinoimat laudat näyttivät aivan erilaiselle kuin jos niitä tarkasteli paljaalla silmällä. Kun tarkensin kuvan mahdollisimman lähelle, saatoin erottaa lautojen syvät uurteet ja etsimeen piirtyi tarkkana oksan reikien muodostamat koukeroiset kuviot. Loitontamalla kameraa ovi siirtyi kauemmaksi ja kaikki yksityiskohdat hävisivät. Nyt näytti siltä, kuin ovi olisi painautunut syleilemään kamanoita viimeisillä voimillaan. Ovi näytti niin hauraalle ja voimattomalle. Tuntui, että mikä tahansa tuulenpuuska olisi saattanut tempaista sen irti viimeisestä syleilystään.
 
Ovessa ei ollut kahvaa tai otinta, johon olisi voinut tarttua. Sen sijaan keskellä ovea roikkui raskas lukko, jonka paksu salpa mahtui kulkemaan juuri ja juuri helojen välistä. Lukko oli ruosteessa ja näki, ettei sitä oltu avattu vuosiin. Mahtoiko kenelläkään olla enää edes avainta siihen? Ovi oli karu ja yksinkertainen, sen erotti talon seinästä vain vaakalaudoitus ja kamanat, jotka ikää kuin kehystivät sitä. Oven har-maus jatkui kauttaaltaan talon seiniin, vain eriskummallinen peltikatto ja valkoiseksi maalatut ikkunapokat poikkesivat ajan patinoimasta värityksestä.

Talo ei kuulunut pihapiirin mutta sen saattoi nähdä, jos seisoi keskellä pihaa angervopensaan oikealla puolella. Maisema talon ympärillä oli ränsistynyt ja metsittynyt. Suuret tuomet talon edessä olivat kasvattaneet oksansa pitkiksi ikään kuin ne tahtoisivat kurottua silittämään taloa. Oven eteen oli kasvanut villiintyneiden maito-horsmien muodostama suojamuuri. Jos siristi silmänsä oikein pieneksi, näytti kuin harmaaseen oveen olisi maalattu maitohorsmaa muistuttavia viininpunaisia kuvioita.

Tarkensin kameraa taas lähemmäksi ovea ja sen raskasta lukkoa. Mietin kuka oli mahtanut avata sen viimeksi tai kuka oli painanut sen viimeisen kerran kiinni ja pujottanut raskaan lukon heloihin. Minkä salaisuuden ovi kätkee taakseen kun sitä pitää noin suojella? Painoin kameran liipaisimen alas. Sulkimen napsahdus kertoi, että kamera oli tallentanut kuvan kennolle.

Lähdin kulkemaan kohti taloa. Vaikka olin viettänyt paljon aikaa pihapiirissä ja katsellut taloa lukuisia kertoja, en koskaan aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen erityis-tä huomiota mutta nyt tunsin polttavaa halua nähdä sisälle taloon. Pysähdyin ikkunan eteen. Senkin edessä kasvoi maitohorsmia ja nokkosia. Yritin kurkottaa itseni niiden ylitse ja nähdä hämähäkin seittien peittämästä ikkunasta sisään. Nokkoset kurottivat kaikin voimin minua kohden yltääkseen sivaltamaan paljaita käsiäni polttavilla lehdil-lään. Painoin otsani kiinni ruutuun mutta en pystynyt näkemään sisälle. Pieni ikkuna ei antanut taloon riittävästi valoa jotta olisin pystynyt erottanut yksityiskohtia. 

Vähitellen silmät alkoivat tottua huoneen hämäryyteen ja saatoin nähdä että vastakkaisella seinustalla oli pieni puuhella. Siinä ei ollut leivinuunia ja sen rautaiselle levylle mahtui lämpiämään vain muutama kattila kerrallaan. Mietin oliko tuo pieni puuhella tosiaan pystynyt antamaan lämpöä koko tilaan talvipakkasilla.

Hellaa lukuun ottamatta, huone oli tyhjä. Mietin millainen sisustus talossa oli ollut silloin kun siinä oli vielä asuttu. Pöytä ja sen ympärillä kaksi penkkiä? Nurkassa ehkä kaappi ja pitkillä seinustoilla sänkyjä. Muistan kuulleeni, että talossa olisi asunut aikoinaan suuri perhe. Miten ihmeessä kaikki olivat mahtuneet taloon. Yritin kuvitella perheen ilta-askareita ja sitä miten illan hämärtyessä perheen lapset olivat levitelleet patjoja lattialle makuupaikoikseen. Ilta-aterialla jokainen oli asettunut omalle paikalleen pienen pöydän ääreen ja kauhonut niukkaa ateriaa suuhunsa pitäen kyynärpäät tiukasti kiinni kyljissä, ettei olisi töninyt vieressä istuvaa sisarusta. Tunsin melkein pakokauhua ajatellessani miten tiiviisti talossa oli asuttu.

Tiirailtuani aikani ikkunasta talon hämärään, suoristin selkäni ja siirryin ikku-nasta kauemmaksi. Mietin pystyisinkö ottamaan ikkunan läpi kuvan huoneesta, jos säätäisin riittävästi kameran valotusta. Toisaalta huone ei enää tuntunut niin kiinnos-tavalle ikkunasta katsottuna. Vilkaisin vieressä olevaa ovea. Saisinko sen auki ilman avainta? Tunsin melkein pakottavaa tarvetta päästä sisään. Päästää valoa huonee-seen ja nähdä minkä salaisuuden lukittu ovi kätki taakseen.

Kääntelin lukkoa varovasti käsissäni. Se pysyi tiukasti suljettuna mutta helat olisin saanut irti pienellä nykäyksellä. Sekunnin murtoosan mieleni teki riuhtaista toi-nen hela irti ja vapauttaa ovi lukon vahvasta otteesta. Tajusin, etten voinut tehdä sitä. Sehän olisi ollut murtautumista. Minulla ei ollut oikeutta mennä sisään. Joku oli lukin-nut oven ja tahtonut estää vieraiden pääsemisen sisään.

Kuulin, että minua huudettiin kauempaa. Käänsin pääni ja huomasin, että muut olivat jo menneet autoon ja odottivat nyt minua. Laskin lukon kädestäni ja läksin kulkemaan kohti autoa. Vielä kerran käännyin katsomaan taakseni. Tarkenisin kameran oveen ja painoin laukaisimen puoleen väliin. Kamera kertoi tarkennuksen olevan kohdallaan ja painoin liipaisimen hitaasti pohjaan. Suljin napsahti ja kamera otti viimeisen kuvan ovesta, jota en koskaan ollut avannut enkä luultavasti koskaan tulisi sitä avaamaankaan. Se kätki taakseen menneen ajan ja ihmisten elämän, jotka olivat joskus asuneet talossa, avanneet vaatimattoman oven ja lähteneet jokainen vuorollaan kuka minnekin jättäen talon yksin autioitumaan.

Valokuvatorstai: Rajattu

Tiukasti rajattu!

Valokuvatorstai: Inhimillistä

Edes sanat ei riitä kertomaan miten inhimillistä on halu säilyttää kaikkea vanhaa.

Vahinko ei tule kello kaulassa...

Morjens blogikaiffarit,

no nyt on sitten sattunut ja tapahtunut. Arvelin, että sen kesälomareissun jälkeen alkaisi taas rauhallinen rinnakkaiselo meidän porukassa mutta väärinpä arvelin.

Kaikki alkoi siitä, että nappanahkainen veli karkasi kotoa. Avasi portin ja lähti vippasemaan. Eikä tullut takaisin. Ei edes poliisien saattelemana niin kuin me Peten kanssa silloin vuosia sitten kun ajateltiin pistäytyä kylillä.

Niin tai oikeastaan onhanse piipahtanut täällä aina silloin tällöin mutta yöt se viettää ihan jossain muualla. Kuulin kun pomo kertoi jollekin puhelimessa, että se on hommannut oman kodin. Mitähän varten se semmoista meni tekemään kun täällä olis palvelu pelannu paremmin kuin hyvin. Nyt se joutuu huushollaamaan kaiken ite.

No tuo muutto näytti aiheuttavan isonpaakin liikehdintää. Keski-suomalaiset tuli jeesimään muuttopuuhissa. Pari päivää meni kyllä varsinaisessa härdellissä. Porukat tuli ja meni yhtenään ja kuulin miten ne "piipahti" joka päivä vähintään kerran, parhaina kaksi tuossa kulmilla olevassa ruotsalaisessa sisustusliikkeessä. Sieltä ne kanto melkosen kuorman tavaraa nappanahkasen uuteen kotipesään. Ja näissä muuttopuuhissa sattui sitten se varsinainen vahinko.



Kuningas Kallen kaveri (siis se joka meistä luulee sellainen olevansa) telo jalkansa. Ei me saatu selville mitä sille tapahtui mutta jalka siinä väänty kyllä pahasti. Sitähän me ollaan yritetty sille sanoa, ettei koko ajan laahustaisi jaloissa mutta ei se vaan usko. Joku härdelli meillä muilla siinä oli menossa kun se jäi taas jalkoihin töröttämään. Ensin luultiin, ettei siinä sen pahemmin käynyt kun se vain vinkas ja jatkoi jaloissa pyörimistä. Jossain vaiheessa apupomo sitten huomasi, ettei se pysty astumaan toisella takajalalla ollenkaan. Apupomo vähän yritti sitä tutkailla ja tajus heti, että jalka on mennyt tosi pahasti. Se soitti sitten pomolle ja sanoi, että Kallen kaveri pitää varmaan viedä lääkäriin. Pomo tuli muuttopuuhien loppumainingeista kotiin ja ryhtyi soittelemaan eläinlääkäriasemia missä olis kesällä iltapäivystyksiä. Eipä just missään. Ainoa paikka johon pomo sai Kallen kaverin oli kaupungin eläinlääkäriasema.

Niinpä pomo pakkasi Kallen kaverin autoon ja läksi nappanahkasen veljen kanssa sitä tohtorille näyttämään. Ihmettelin vähän miksi just tuo parivaljakko sinne läksi kun molemmat ovat tunnetusti perheen "pitkäpinnaisimmat" odottajat (lue: käämit käryy molemmilta jo viidentoista minuutin odottelussa). Kuulin jälkeen päin kun pomo kertoi jollekin, että ovat nyt viettäneet nappanahkasen veljen kanssa äiti-poika laatuaikaa. Eläinlääkäriasemilla? Niin vissiin.

No mitään isompaa apua ei sieltä ensimmäiseltä eläinlääkäriasemalta tullut. Ensiapua vain (koko jalan kokoinen lasta) ja kehoituksen ottaa heti aamulla yhteyttä johonkin ortopediin. Se ensimmäinen yö meni sitten miten meni. Pomo kertoi nukkuneensa puolitoista tuntia kymmenen minuutin pätkissä. Lopun aikaa se oli käännellyt Kallen kaveria kyljeltä toiselle kun se ei itse sen lastansa kanssa pystynyt sitä tekemään.

Aamulla pomo aloittu hurjan soittorumban erinäisiin eläinlääkäriasemiin. Oli kuulemma ordopedien lomakuukausi. Hemmetti. Mitä varten ne kaikki yhtä aikaa lomalle läksivät. Olikohan niillä joku yhteinen turnee jossain? No yhdellä asemalla oltiin sitten asiakaspalveluhenkisiä. Sieltä sanottiin, että joku tavallinen eläinlääkäri katsoo sen jalan ja ne yöllä otetut rontgenkuvat ja konsultoi sitten ordopediä. Ai sinne keäslomaturneellekko? No niin ne sitten teki, että se yöllinen parivaljakko läksi kiikuttamaan kaveria tutkittavaksi. Ja tuomiohan siitä tuli. Jalka on pakko leikata sen verran pahasti se oli telonu sen. Siinä oli kuulemma ihan pieni murtuma mutta nilkan nivel oli kokonaan pois paikoiltaan eikä se korjaannu muuten kuin leikkaamalla. Ja se olisi iso leikkaus. Sen enempää miettimättä pomo oli sanonut, että ilman muuta leikataan maksoi mitä maksoi (ja maksoikin sievoisen summan). Jälkeenpäin pomo kalpeni tosissaan kun kuuli, että se toinen vaihtoehto olisi ollut lähettää Kallen kaveri koirien taivaaseen. Itsellänkin nousee vieläkin niskakarvat pystyyn kun ajattelen asiaa. Kaveri on muuten terve mutta nilkan telomisen takia pitäisi saatella taivaanportille. Hui hemmetti!



Nyt jäi vain sitten arvuuteltavaksi kuka niistä ortopedeistä sieltä turneelta tulee leikkaamaan. Jostain syystä yksi tunsi sympatiaa tapausta kohtaan ja ilmoitti, että tulee samana iltana sen tekemään. No pikkurekku sai jäädä siltä istuimelta sinne lääkäriasemalle leikkaukseen valmisteltavaksi. Ei tarvinnu pomon kipeetä koiraa edestakasin mukanaan retuuttaa. Leikkaus meni ilmeisesti ihan nappiin. Nähtiin ne rontgenkuvat siitä leikatusta jalasta. Nyt rekulla on rautaa ja nauloja nilkassa. Aika komee. Luuta nivelen jäykistämiseen olivat ottaneet sen persuuksista. Aika vängän näköinen se olikin kun peräpään toinen puoli oli ajeltu karvattomaksi ja muuten sen turkin valkoiset kohdat oli ihan keltasessa desifiointiaineessa. Tuttu parivaljakkomme kävi sitten sen potilaan hakemassa kotiin. Pomo näytti sitä meille muille ja sanoi, että nyt sen pitää antaa olla rauhassa. No oli varmaan rauhassa kun se oli niin pöllyssä niistä lääkkeistä joita se oli sieltä saanut, ettei jaksanu mitään muuta kuin nukkua. Pomo nukkui sen vieressä lattialla siinä nappanahkaselta veljeltä tyhjentyneessä huoneessa.



Sitten alkoi toipuminen. Ohjeeksi porukat oli saaneet, että jalkaa ei saa rasittaa ja portaissa se pitää kantaa. Mutta en tiedä saiko se jonkun aivovamman siinä leikkauksessa kun se ei malttanutkaan olla levessa. Sen piti juosta koko ajan vaikka normaalisti se hiihtelee paikasta toiseen. Porukat yritti rauhoitella kaveria mutta turhaan. No siitä tulikin sitten pyyhkeitä kontrollikäynnillä. Lasta oli hangannut pahan rokaman sen jalkaan ja siitä se sitten saikin häkkituomion. Se ei saanut liikkua ollenkaan. Ainoastaan jalkaansa sai käydä ulkona nostamassa ja sinnekin se piti kantaa.

Ensin se tyytyi kohtaloonsa ja makoili häkissä ihan rauhallisesti. Mutta sitä mukaa kun jalka parani ja pää selvisi kaikista lääkkeistä se alko protestoimaan häkissä olemista. Se olis tahtonut olla edes sylissä jos ei kerta saanu juosta. Kyllähän meitä muita vähän kävi kaveri sääliksi. Ollaan yritetty pitää sille seuraa häkin ulkopuolella. Mutta rankaa tuntuu silti olevan.

No nyt episodista on kulunut kohta kolme viikkoa. Kaveri näyttäisi toipuvan päivä päivältä. Sitä ollaan mietitty, että kauankohan tuo häkkituomio vielä kestää? Ja joutuukohan se johonkin kuntoutukseen? Tuleekohan siitä vielä meille lenkkikaveria. Niin ne kyllä vähän siellä lääkärissä lupasivat, että ihan kelpo käyttöjalka siitä tulee.

No ilmeisesti ihan halpaa hommaa tämä jalan kuntoon saattaminen ei ole. Kuulin kun pomo sanoi, että Kallen kaverin jalka alkaa olla kallein irtain omaisuus mitä hänellä on. Pianon jälkeen. Yritin laskeskellä paljonko se kaverin jalka on maksanut mutta en ole pysynyt enää laskuissa mukana. Mutta karkeella arviolla se on tähän mennessä maksanut jonkun 1600 euroa. Aika paljon ilmeisesti. Laskua on vielä tulossa erilaisista tarkastus ja kääreenvaihto kerroista. Varmaan jotain viissataa. Eli melkosen arvokas käpälä. Sitähän se Kallen kaveri meille aina sanookin, että meillä on vaan ihan tavallsiet halpiskäpälät mutta hänellä jo yksi tassu on maksanut pari tonnia.

Sitä olen tässä myös miettinyt, että mikähän niiden eläinten vakuutusten merkitys on? Kuulin kun pomo arvuutteli, että oliskohan sittenkin kannattanut ottaa aikoinaan meille kaikille vakuutuksen. Tein siitä vähän laskelmia, että melko turhaa olis ollu. No ensinnäkin yhden rekun vakuutus on, sanotaan nyt vaikka, 130 euroa vuodessa. Meitä on neljä ja kaikillehan se olisi pitänyt ottaa kun kukaan ei osaa ennustaa kenelle se sairaus tai haveri sattuu. Eli 520 euroa per vuosi. Pikku äijät on nyt viis vuotiaita, joten tähän mennessä vakuutusmaksut olis maksanu 2600. Sitten kun niissä vakuutuksissa on omat koukeronsa ja rajoitukset niin päädytään siihen, että jos käpälän kuntoon saattaminen maksaisi vaikka sen 2000 euroa. Siitä kun vähennetään kaiken maailman omavastuut ja katot niin vakuutus yhtiö olisi korvannut tästä haverista 1200 euroa. Eli pikaisella laskutoimituksella vielä on pomo voiton puolella. Olis iloinen! Mietin, että tuommoinen vakuutus kannattaa ottaa vaan jos laumassa on ainoastan yksi koira (puistattava ajatus). Ja niitä sairauksia ja havereita tapahtuisi vähintään kerran vuodessa. Mitään ennaltaehkäisevää hoitoa kuulemma nämä vakuutukset ei korvaa, joten ne kaikki kustannukset tulee vielä päälle.

Mutta mitä ihmettä minä näitä laskeskelemaan. Jos päättää perustaa lauman niin tämmöiseenkin pitää sitten olla valmis satsaamaan. Onneks meillä porukat on tämän ymmärtäneet ja mukisematta maksavat kaikki kulut mitä me aiheutetaan.

Pomo on taas käynyt jossain positiivisen ajattelun kurssilla. Se nimittäin kaiken aikaa yrittää miettiä mitä positiivistä tässä kaikessa on. No ensinnäkin tuli siihen tulokseen, että hyvä kun haveri sattui Kallen kaverille. Se on meistä kaikista paras sairastamaan. Pete on niin iso ja alkaa olla jo aika ikäkoiria, sille haveri olis voinu olla paljon pahempi. Tai oikeastaan se miten se olisi kestänyt leikkauksen, sen kanniskelu rappusissa olis vaatinut voimamiehen ja miten sen ikääntyvät luut olis parantunu. Minulta olis menny järki jos olisin joutunut olemaan häkissä ja toisaalta enhän tässä itsekään ole enää eilisen teeren poika. Jos haveri olis sattunut Kamulle, nappanahkanen sisko olis varmaan saanu slaagin (siis kun se on sen kamu). Ja kaikki muut olis tullu hulluks jos se olisi joutunut olemaan häkissä. Se olis varmaan roikkunu seinillä ja sitä ei varmaan kukaan olis saanu kiinni jos se olis sieltä häkistä päässy vahingossa vapaaksi. No sitten se mietti, että mitäs positiivistä tässä olis Kallen kaverille. Ensin ei keksinyt mitään mutta sitten tajusi, että nythän Kallen kaveri saa erityiskohtelua, jota se aina on niin toivonu. Se saa olla paljon sylissä, se saa ylimääräisiä herkkuja ja pääsee ihan yksin pomon mukaan autoilemaan. Ja kyllä se tätä erityiskohtelua hyvin osaakin käyttää hyödykseen. Kuulin kun se yks ilta oli apupomon sylissä katsomassa telkkarista urheilua. Pomokin siitä joutui sitten television ääreen. Kallen kaveri huomasi sen ja alkoi vaatimaan sieltä apupomon sylistä, että sen pitää päästä pomon syliin sohvalle. Arvatkaa pääsikö? Pääsi.

Niin, että eihän tässä nyt ihan niin hullusti käynyt. Porukoiden säästöt meni kaverin jalkaan mutta hengissä sentään ollaan kaikki.

Maalla on mukavaa

Morjens!

Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi itsestäni ilmoitellut täällä logissa. Nyt sattui oiva tilaisuus kun näin, että pomo oli saanut näppinsä irti tietokoneesta ja lähti jonnekin vippasemaan.

Ollaan siis lomalla ja just nyt keski-suomessa. Täällä asuu pomon sukulaisia ja ollaan niin sanotusti talon vahteina. Isäntäväki läksi omalle lomaturneelle jonnekin.

Vaikka ei tämä talo oikeasti mitään vahtimista tarvitse. Hyvin pysyy paikallaan ihan vahtimattakin. Mutta näitten koira ei. Sitä kai me ollaan täällä vahtimassa. Se on keskenkasvuinen kultainennoutaja. Ihme riekkumarällä.

Se näytää ihan aikuiselle miehelle mutta ei se voi vielä aikuinen olla. Pahempi koheltajahan se on kuin nuo meidän pikku äijät. Niin kuin esimerkikis sekin tapaus kun se putosi laiturilta veteen. Alkoi kierimään laiturilla eikä huomannut, että meni liian lähelle reunaa ja siitä se sitten tippui veteen. Vaikka toisaalta ei kai se mitään haittaa kun se pulahtaa veteen muutenkin uiskentelemaan. Ihme epeli.

Sitä vaan olen miettinyt, ettei se voi olla mikään erityinen järjenjättiläinen kun menee uinnin jälkeen hiekkaan kieriskelemään. Vaikka tietää, ettei siitä hyvää seuraa. Yleensä se joutuu hirveän sadattelun saattamana pesulle. Niin kuin eilen illalla. Meni ehdoin tahdoi ensi uimaan ja sitten johonkin hiekkakasaan pyörimään. No sisälle se ei päässyt ennen kuin nappanahkanen sisko oli käyttänyt sen pyykissä.

Muutenkin sillä on vähän arveluttavia taipumuksia. Yksikin ilta näin miten se kulki pomon suihkulaukku suussaan pitkin pihoja. Asettui sen kanssa keskelle pihaa ja kaivoi sieltä jonkun rasvapurkin. Sitä se sitten tuprutteli itseensä niin kauan, että koko puteli oli tyhjä. Kuulin myös, että se oli ottanut pomon käsilaukun eteisen pödältä ja oli just ryhtymässä tutkailemaan puuterirasiaa kun pomo sai sen kiinni itse teossa. Ihmeellisiä taipumuksia poikakoiralla?


Ennen kuin parkkeerattiin tänne koiravahtiin niin tehtiin taas lomareissu karavaanilla. Nappanahkanen sisko ja veli eivät olleet tällä kertaa mukana mutta me Peten kanssa oltiin. Ai niin ja se meistä, joka luulee olevansa kuningas Kallen kaveri.

Tämän kesäinen reitti kulki kuulemma Turun saaristoreitin. Niin tai käytiinhän me myös Ahvenanmaallakin. Jossain Kökarissa vai mikä se nyt oli.

Matka aloitettiin kumma kyllä keski-suomesta. Sitä vähän ihmettelin miksi sieltä asti piti vauhtia hakea mutta kun varsinaiseen matkaan lähdettiin huomasin, että nappanahkanen sisko ja sen koira, siis se Kamu, jäivätkin pois matkasta. Kuulin, että se oli menossa siellä johonkin talliin talliapulaiseksi eikä siis siksi lähtenyt turneelle mukaan. Käytiin siis jättämässä ne pois kyydistä.

Kuuntelin kun pomo ja apupomo kertasivat autossa matkareittiä; ensin Paraisille, sieltä Nauvoon, sitten Kökar, Houtskari ja sitten mantereelle takaisin. En kyllä tullut tuosta reitistä hullua hurskaammaksi mutta kun olivat tehneet meille poikaporukalle suhteellsien mukavat olot autoon niin ajattelin, että ajetaan vaikka maailman ääriin, kunha tarjoilu vaan pelaa.

Ensimmäisenä matkapäivänä ei päästy kuin pikkusen matkaa kun apupomo alkoi kirota kuin rantarosvo. Kuulin miten se sadatteli pomolle, että nyt meni veturista rengas. Oltiin ajettu jonkun tietyön läpi ja se oli rikkkonut renkaan. No eihän siinä mitään mutta tässä apupomon uudessa veturissa oli kuulemma sellaiset erikoisrenkaat, ettei uutta rengasta rikki menneen tilalle saanut mistään. Het kohta Saksassa olisi ollut vastaava rengas tilalle. Mitenkä sitä nyt Saksaan olisi lähtenyt uutta rengasta hakemaan kun veturissa oli vain kolme pyörää? Niinpä apupomon piti ostaa koko rengassetti, että päästiin jatkamaan matkaa.

Pomo ei tietty voi jättää asiaa tähän vaan kuulin kun se soitteli jollekin Destialle ja kyseli minne se voi esittää korvausvaatimukset. Ilmeisesti se sai osoitteen kun sanoi, että heti kun pääsee kotiin niin korvausvaatimus lähtee niin, että hippulat vinkuu. Ja aikoo vaatia koko rengassettiä korvattavaksi kun se tietyön takia meni uusiksi koko kierros. Sääliksi käy sitä Destiaa. Kuka ikinä sitten onkin.


Eikä se apupomokaan malttanut enää jäädä mihinkään Paraisille vaan jytisti suorinta tietä Nauvoon. Sanoi, että sielläpähän sitä sitten ollaan valmiina siihen Ahvenanmaalle lähtevään lauttaan. Vaan kyllä siinä olikin istumista. Matkaan meni melkein yksitoista tuntia. Vähänkö tuntui jäsenissä, että oltiin oltu autossa. Siitäkin huolimatta, että käytiin useamman rengasliikkeen pihalla jaloittelemassa. Siis kun etsittiin sitä rengasta.

Ensimmäinen ilta siellä Nauvossa meni oikein mukavasti vaikka vähänkö ihmeteltiin Peten kanssa apupomon leiripaikkavalintaa. Melkein kiinni grillikatoksessa. Aika lähellä meitä oli myös telttaporukka, joilla oli kaksi koiraa. Toinen niistä oli aikuinen ja toinen ihan pentu. Pomo paheksui kun kuuli, että porukka oli ostanut sen pennun sieltä leirintäalueelta. Itte se osti sieltä vain hattuja. Se porukka piti sitä aikuista rekkua alkuun vapaana ja se tuppasi tulemaan meidän leiritulille. Siksi me ei Peten kanssa ensimmäisenä iltana päästy kovin paljon ulos vaunusta vaan jouduttiin olemaan sisällä. Seuraavana päivänä pomo sanoi sille telttaporukalle, että nyt rekut kiinni, että meidänkin koirat pääsee ulos. Ihme kyllä ne totteli. Hyvässä yhteisymmärryksessä me vaan tuijoteltiin toisiamme. Siis ne telttakoirat ja me.

Ilta kului oikein rattosasti siinä meren rannassa. Pomo kävi kuvaamassa kuutamoa ja joutsenia. Porukat grillas ja käytiinhän me heittämässä pikku lenkkikin. Mutta sitten kolmen aikaan yöllä alkoi tapahtua. Joku porukka palaili kyliltä karaokesta (mikähän se sekin on) ja jäi grillikatokselle maailmaa parantamaan. Ne paisteli siinä yöpalasta märillä puilla ja savu tuppasi meille vaunuun asti. Pomon piti käydä oikein katsomassa, että syntyykö siitä isompikin tulipalo.

No se porukka oli ilmeisesti harjoitellut kovastikin illan istumista kun pystyivät jatkamaan maailman parantamista siellä grillikatoksessa aamuun asti. Kun ne vielä aamu kymmeneltäkin istuivat melkoisen liikuttuneessa mielentilassa kuulin kun pomo sanoi apupomolle, että nyt lähdetään hittoon. Niin ne pakkasi kamat ja matka jatkui. Kuulin kun apupomo sanoi, että se Ahvenanmaan lautta lähtee vasta iltapäivällä mutta samahan se on odottaa lauttarannassakin kun ei vain tarvitse kuunnella sen porukan örveltämistä. Vähän aikaa kierreltiin siellä Nauvossa ja pomo ja apupomo kävivät katsomassa paikallisen kirkon ja hautausmaan (minkä ne sivumennen sanoe tekevät joka ikisellä paikkakunnalla). Vähänkö pomo meinasi saada slaagin kun se huomasi, että olivat läntänneet keskiaikaiseen kivikirkkoon peltikaton. Se sadatteli sitä pitkään. Minulle oli nyt kyllä aika sama millasen katon olivat siihen pistäneet. Enhän minä kuitenkaan sinne kirkkoon olisi sisälle päässyt.

Sinne Ahvenanmaalle mentiin sellaisella pienellä lautalla. Porukat pakkasi meidän lauttamatkan ajaksi vaunuun. Sanoivat, että kun matka kuitenkin kestää pari tuntia niin meidän on kivempi olla vaunussa kuin autossa. Voi olla mutta kaikkein mukavinta meidän olisi kuitenkin ollut matkata siellä laivan kannella.

No se Ahvenanmaan paikka Kökar olikin oikein mukava. Apupomo kiskaisi vankkurin kalliolle ja siellä saatiinkin olla ihan rauhassa. Kelitkin suosi sitä leiripaikkaa. Ei ollut liian kuuma mutta ei satanutkaan. Siellä sitten pidettiin leiritulta pari päivää. Pomo ja apupomo kävivät vähän kiertelemässä saarta sillä aikaa kun me rekut vedettiin vaunussa unta nuppiin. Sieltä me sitten palattiin takaisin Korpooseen. Siihen samaan paikkaan mistä oltiin pari päivää aikaisemmin lähdettykin. Mutta ei me palattukaan sille grillikatos leirintäalueelle vaan apupomo teki u-käännöksen ja mentiin odottamaan toista lauttaa. Se kuulemma menisi Houtskariin. Sieltä löytyi sitten oikein mukava leiripaikka ja siellä me vietettiin seuraava yö.

Aamulla pomo ja apupomo kävivät taas katsastamassa paikallisen kirkon ja luonnollisesti sen hautausmaan ennen kuin lähdettiin seuraavalle lautalle. Se matka me pojatkin oltiin autossa pomon ja apupomon kanssa. Kuunneltiin äänikirjaa.

Porukat olivat ottaneet tämän loman teemaksi ne äänikirjat. Saanoivat, että sitä kuunnellessa matka ja kaikki lauttojen odotukset sujuvan sukkelaan. Vaikka eihän me Peten ja kuningas Kallen kaverin kanssa sitä jaksettu kuunnella. Katseltiin maisemia ja pääasiassa otettiin rennosti.

Seuraavaksi oli vielä yksi pieni lauttamatka ja kuulin kun porukat sanoi, että sitten oltiinkin mantereella. Tarkoitus oli, että oltaisiin oltu vielä pari yötä mantereella matkalla mutta kun ensimmäisen yön jälkeen alkoi sade, joka kesti ja kesti, porukat päätti että seuraava leiri tehdään keskisuomalaisten pihaan. Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Ja kyllä onkin leppoisaa. Tämä kesä on nyt sillä tavalla erilainen, että me kaikki saadaan liikkua täällä vapaana, Petekin. Ovesta ulos ja sisään, ulos ja sisään. Voidaan loikoilla ihan miten halutaan ja missä halutaan. Alkuun apupomo oli sitä mieltä, että Pete pitäisi pitää kiinni kun sillä on aikaisemmin ollut taipumista lähteä omille teilleen. Mutta pomo piti päänsä ja sanoi, ettei vanha koira enää mihinkään lähde ja viime vuotinen leikkaus on tehnyt myös tehtävänsä. Sen luonto ei vaadi sitä enää kulkemaan. Ja pomo oli kyllä oikeassa. Tuossa se Pete on pihapiirissä, yötkin. Se on varmaan sen mielestä tosi luksusta kun saa olla yötä ulkona. Satoi tai paistoi (oli mukava sanoa noin vaikka eihän yöllä yleensä paista). Minustas paras nukkunapaikka on apupomon tyynyllä.

Eli tämmöinen turnee meillä oli tällä kertaa ja se mikä on parasta, loma jatkuu edelleen. Pistin tähän matkakertomukseen muutaman pomon ottaman kuvan turneelta. Minulla ei ole vielä omaa kameraa ja vaikka olisikin niin tuskimpa niitä kuvia tulisi otettua. Ottakoon pomo kun luulee olevansa niin taitava kuvaaja.

Lomalla

No oho johan on aika taas vierähtänyt ja blogimaailmassa on ollut viimeaikoina aika hiljaista. Tässä on ollut yhtä sun toista pikku puuhaa.

Heti Sveitsin matkan jälkeen alkoi juhlajärjestelyt. Juniorista leivottiin ylioppilas. Vaikka hyvin suunnitellun piti olla puoliksi valmis niin kyllä sitä hommaa riitti vielä ihan tekemiseksikin asti. Julhia järjesteltiin pari viikkoa ja purettiin saman verran.


Juhlien jälkeen alkoi sitten talon maalaus projekti. Vaikka itse ei sitä tehtykään vaan suosiolla otettiin sitä ammattimiehet tekemään, niin kyllä siinä yhtä sun toista puuhaa riitti vielä itselleenkin. Etenkin kun siivottiin pihaa sen jälkeen kun työntekijät saivat työnsä valmiiki. Kukkapenkit siinä urakassa meni tältä vuodelta ja sen lisäksi kun pihalle ei oikein päässyt mitään tekemään rakennustelineiden joukkoon, niin piha rehotti valtoimenaan. Mutta nyt on talo maalattu ja on kertakaikkiaan hieno. HIENO.

Tänä vuonna olikin oikein poikkeukselliset lomasuunnitelmat. Minä tein työt siihen pisteeseen touko ja kesäkuussa, että saan tänä vuonna pitää kuuden viikon kesäloman. Pisin loma ikinä. Lomasuunnitelmia tehtiin karavaanarin kanssa sen verran, että pari viikkoa päätettiin olla reissussa ja ensimmäinen osa sitä Turun saaristoreitillä. Sen verran matkaa jatkettiin, että poikettiin muutamaksi päiväksi myös Ahvenanmaalle Kökariin. Mukava reissu. Taidankin kirjoittaa siitä ihan oman jutun.

Turun saaristo turneen jälkeen tulimme keski-suomeen "talonvahdeiksi". Keskisuomalaiset puolestaan ottivat karavaanin autonsa perään ja suunnistivat omalle kesälomaturneelle. Viikko ollaan nyt tässä leiripaikassa ja sen jälkeen suunnataan takaisin kotiin. Yhtä sun toista askaretta jäi vielä sinnekin.

Kamera ja tietokone on tietysti kulkenut mukana. Ihan siltä varalta, että uusia mielenkiintoisia kuvauskohteita sattuu eteen. Pienen otoksen kuvista pistin jo tuonne kuva-albumiin.

Runotorstai: Tankaruno

Viljapellolla

syksyn viimeinen säde.
Uljas eläin kuin
taivaanratsu seisahtaa,
sumussa hetken viipyy.

Valokuvatorstai: Määrämuoto

Koivun lehti on niin määrämuotoinen, että sen tunnistaa milloin vain.

Valokuvatorstai: Ahaa

Ahaa! Sinä tulit sitten käymään. Ja oikein kameran kanssa!

Matkailu avartaa

Sitäkään en ole ehtinyt kertoa, että mehän vietettiin keskisuomalaisten kanssa vappu ulkomailla. Talvella ryhdyttiin suunnittelemaan keskisuomenemännän kanssa, että kipastaisiin kahdestaan pitkä viikonloppu Sveitsissä.

Meidän täti on asunut siellä melkein neljäkymmentä vuotta eikä juurikaan olla siellä kylässä piipahdeltu. Keskisuomenemäntä on käynyt siellä kerran ja minä en kertaakaan. Ajankohdaksi sovittiin vappu kun siitä saataisiin kätevästi yksi ylimääräinen vapaapäivä. Siinä vaiheessa kun aloimme tehdä matkavarauksia, keskisuomenisäntä ilmoittautui matkalle mukaan. Vähän ensin nikoteltiin kun matkaan piti lähteä vain tyttöporukalla, mutta sitten päätettiin kysyä haluaako karavaanarikin lähteä mukaan. Ensin oli vähän sitä mieltä, ettei häntä tämmöinen kaupunkiloma kiinnosta mutta kun kuuli matkasuunnitelmista, innostu niin paljon, että lopulta varasimme matkan neljälle aikuiselle.

Sen jälkeen ryhdyttiin pohtimaan miten kummipojan ja viiden koiran hoito saataisiin järjestettyä matkan ajaksi. No tässä vaiheessa turvauduttiin sitten mummolan auttavaan käteen. Kummipoika ja tyttikin menisivät parin koiran kanssa mummolaan, Kallen kaveri toisen mummon luo ja juniori ottaisi hoitaakseen pari koiraa. Näin saatiin siis kotiin jäävien huolto pelaamaan.

Matkaan lähdettiin torstaina, huhtikuun viimeiseän. Lento lähti aamulla aivan epäinhimilliseen aikaan ja vähänkö minua jännitin miten keskisuomenemäntä selviää ilman hermoromahdusta niin aikaisin matkaan. Tiedän jo vuosikymmenien kokemuksella, ettei aamut ole hänen parhaita hetkiään. Mutta ikä on tainnut tehdä tehtävänsä kun ihmeen vähin vaurioin keskisuomalaiset olivat matkaan suoriutuneet.

Perillä Zurichissä täti oli kentällä vastassa ja saattoi meidät junalla hotelliin. Olimme varanneet meille huoneet pienstä hotellista Zurichin keskustan tuntumasta. Hotelli oli viihtyisän oloinen ja mikä parasta, hilpasumatkan päässä ydin keskustasta. Matkoillahan on aina tapana kävellä joka paikkaan, vaikka julkisiakin olisi tarjolla.

Tämmöisellä lyhyellä "lomalla" on pakko tehdä valintoja mitä ehtii nähdä ja kokea. Täti osasikin opastaa meitä niin, että aika käytettiin tehokkaasti. Hän jaksoi myös kulkea meidän mukana oppaana. Näin saatiin kaikki mahdollinen irti matkasta.


Vappupäivän teimme retken junalla Zurichin omalle vuorelle Uetlebergiin. Vuori on 873 metriä korkea ja se oli kyllä loistava tapa tutustua Sveitsin alppeihin ja nähdä Zurichin kaupunki ja Zurich järvi panoraamamaisesta kuvakulmasta.

Jossain vaiheessa päivää miespuoliset matkakumppanit alkoitavat puhua, että kun nyt kerran ollaan Zurichissä ja saman aikaan sattuu olemaan myös lätkän mm-kilpailut, niin eikös pitäisi käydä katsomassa edes yksi peli paikanpäällä. Ei, ei missään tapauksessa pidä. No mutta, pojat on poikia ja miehetkin on poikia koko ikänsä. Heidän oli pakko päästä peliin. Sillä aikaa kun miehet olivat seuraamassa kun toiset miehet luistelee pienen mustan läpykän perässä, me keskisuomenemännän kanssa kierreltiin vanhaa kaupunkia.


Lauantaina lähdimme lautalla Zurich-järvelle. Aivan uskomattomat maisemat ympäröi koko lauttamatkan. Jäimme laivasta pois Rapperswilin pikkukaupunkissa. Tämä mielettömän kaunis pikkukaupunki sijaisee Zurich-järven itäpäässä. Kaupungin kaunis keskiaikainen keskusta on suureksi osaksi säilynyt vuosisatojen kehityksen. Kuvaamista olisi ollut paljon, jos vain aikaa taas kerran olisi ollut enemmän.

Paluumatka Rapperswilistä takaisin Zurichin tehtiin junalla, jotta näkisimme senkin puolen maaseutua. Ja kyllä oli upeat maisemat junaradankin varrella, kaikkine viiniviljelyalueineen.

Kamera kulki siis luonnollisesti mukana kaikilla noilla retkillä mutta se on kyllä pakko edelleen todeta, että mikään maisemakuvaaja minä en vieläkään ole. Ja kun kulkee muun porukan mukana, kuvaaminen on aika tuskallista sekä itselleni että muille. Kiireessä tulee räiskittyä kuvia vähän niin ja näin. Ja kanssamatkaajat hermostuvat kun aina pitää jääädä kuvaajaa odottaa. Ehkä seuraavalle matkalle otankin mukaan vain pokkarin. Sillä saa räiskittyä matkamuistokuvia, jotka melko varmasti palvelevat muistojen tarkoitusperää. Ja järkkäri kulkee mukana vai silloin kun tietää, että on riittävästi aikaa kuvamiseen.


Sunnuntaina, lähtöaamuna, huomasimme karavaanarin kanssa, ettemme olleetkaan kahdestaan hotellihuoneessa. Kylpyhuoneessa asusteli joku ulkopuolinen. Matkamuistoksi otin vielä viimeiset kuvat tuosta kolmannesta pyörästä.

Zurich on kertakaikkiaan uskomattoman kaunis kaupunki. Paljon vihreätä ja aivan uskomattoman hienosti yhdistelty uutta arkkitehtuuria vanhan kanssa. Enpä yhtään ihmettele, että täti on viihtynyt kaupungissa kaikki nämä vuosikymmenet. Tulipa vaan mieleen, että paljon taisi vielä jäädä näkemättä ja olisikin mukava päästä sinne vielä uudemman kerran ja ehkä vähän pidemmäksi aikaa.

Mutta toisaalta, paljon on vielä Euroopan kaupunkeja näkemättä. Ryhdyimmekin jo keskisuomenemmännän kanssa suunnittelemaan, missä ensi keväänä viettäisimme vapun. Ehkä Amsterdamissa. Tai Prahassa.

PS. Matkakuvien parhaimmistoa on tallessa tuolla kuva-albumissa.

Valokuvatorstai: Ennen - Nyt

Ennen kuljetettiin vieläkin käypää juomaa vähän toisella tavalla kuin nyt.

Suomipolle

Herranen aika, olenko muistanut kertoa, että meidän porukkaan on liittynyt uusi ystävä. Suomenhevosruuna Pyry.

Syksyllä alkoi jo pahasti näyttää siltä, että on vain ajan kysymys kun meidän pitää hommata Tytille oma hevonen. Siitä huolimatta, että hankinta tunui melkoiselle haasteelle, ryhdyimme valmistelemaan asiaa. Mietittiin miten ihmeessä osaisimme ostaa oikeanlaisen hevosen, mistä voisimme olla varmoja siitä, että kun oikeanlainen löytyy, se on kunnossa eikä sairastu heti kun se siirtyy meille. Mietittiin mistä löytäisimme asiantuntijan meitä tässä hankinnassa auttamaan.

Seuraava ongelma olisikin sitten tallipaikka. Ihan tuohon omenapuun alle sitä ei varmaan voi tuoda joten joku karsina sille pitäisi löytää jostakin muualta kuin pihapiiristä. Muutamaa paikkaa käytiin katsomassa mutta sitten tajusin senkin, ellen halua viettää kaikkia iltojani vastaisuudessa tallilla, sen pitäisi olla inhimillisen matkan päässä kotoa. Totisesti, sellaisia paikkoja ei ihan helpolla löydä pääkaupunkiseudulta.

No sitten puuttui kohtalo peliin. Ystävättäreni tytär oli samaan aikaan pohtimassa mitä tekisi omalle suomipollelleen kun itse on muuttanut ulkomaille ja tosi käypä ratsu seisoo "käyttämättömänä" omassa tallissaan. Vähän aikaa kun mietittiin niin tajuttiin, että nyt lyödään kaksi kärpästä yhdellä läpätyksellä. Me otamme ystävättären tyttären hevon meille ylläpitoon. Ainoaksi ongelmaksi jäi sitten se, että hevosen silloinen talli oli auttamattomasti meidän elinpiiristä liian kaukana. No sitten sovimme, että minä ryhdyn etsimään tallipaikkaa lähempää. Ja en tiedä kuuliko suojelusenkeli taas huoleni. Aivan uskomaton tallipaikka löytyi pieneltä yksityistallilta, matkaa meiltä vain kahdeksan kilometriä. Niinpä tein vuokrasopimuksen ja ystävättären perhe ryhtyi järjestämään hevosen siirtoa. Se onkin sitten oma tarinansa mitä kaikkea siihen liittyi mutta nyt Pyry on uudessa tallissaan meidän lähellä.

Se mikä tässä koko jutussa on hauskinta, niin myös minä olen lämmitellyt vanhaa ratsastusharrastusta. Melkosta tupulointiahan se on mutta Tytti on kyllä hyvä ja ankara opettaja. Ehkä hän onnistuu loihtimaan minusta oikean ratsastajan. Tässä vaiheessa olen vienyt omat keittiötikkaat tallille, jolta nousen hevon selkään ja muutaman harjoituskerran jälkeen olen jo onnistunut saamaan hevosen käännettyä ja muutaman kulman ratsastettu jo melkein oiken. Mutta ehkäpä kirjoitan siitä miten tämä minun ratsastusura eteenee, myöhemmin vähän lisääkin.

Eli näin tämä meidän porukka kasvaa yllättävällä tavalla.

Talven satoa

Ihanaa kevät on juuri puhkeamassa täyteen terään. Sitä odotellessa muistelin mitä talven aikana tuli tehtyä. Siinä mielessä ihan mukavaa, että muutama teksti sentään syntyi. Kaikesta hösäämisestä huolimatta.

Häämatkalla syntyi harjoituksesta, jossa jatkoimme toisen tekstiä. Eli saimme alun ja siitä sitten jatkamaan. Tämä teksti syntyi yllättävän helposti. Toista tekstiä, City-kanit, sen sijaan kirjoitin pitkään ja hartaasti. Ihan "valmiiksi" se kaikesta yrittämisestä huolimatta ei tullut. Ehkä työstäni sitä jossakin vaiheessa vielä lisää. Mutta olkoon se nyt tämmöinen.

Ja eihän talvi mennyt ihan hukkaan kuvaamisenkaan kannalta. Levin matkalta kameraan valoittui muutama ihan mukiin menevä kuviakin.

Valokuvatorstai: Autio

Kauan, hyvin kauan sitten pihapiiri täyttyi arkisen aherruksen äänistä. Nyt ne ovat vaienneet ja tuosta ajasta on jäljellä vain autiotalo. Ja tuomi.

Valokuvatorstai: Saapuminen

Saapuuko lintu saalistusmatkaltaan? Saiko saaliikseen kalan tai kaksi?

Läskiksi meni

Noin. Siinä meni siten pääsiäinen. Kävimme taas kylässä keski-suomessa. Vähän odotelttin niitä sääennusteen mukaisia lämpimiä päiviä. Mutta eipä pitäneet ennusteen paikkaansa. Paitsi vasta sitten kun oltiin lähdetty jo takaisin kotimatkalle.

Vaikka ei sen puoleen säiden puolesta ei nyt mitään suurempaa vahinko sattunut. Ihan kohtalaiset kelit oli ilman aurinkoakin. Ja minulta meni överiksi muutenkin kun yritin hioa loppuun novellia, joka piti saada valmiiksi ennen ensi torstaita.

Yritettiin me keskisuomen emännän kanssa olla kunnon ihmisia ja käytiin bongailemassa lintuja. Joutsenet olivat saapuneet ja ajattelin, että olisin onnistunut tänä vuonna samaan niistä kunnon kuvia. No ei ihan onnistunut sekään. Olisi pitänyt olla pitempi putki tai enemmän rohkeutta mennä jäälle niitä kuvaamaan.


Terrieri sentään uskalsi mennä ihan sulan reunalle mutta me vähän enemmän painavat ihmiset jouduimme seuraamaan niitä lintutornista käsin. Sieltä asti ei niistä kuitenkaan kunnon kuvia saanut.

Siitä huolimatta, ettei nyt mitään ihmeenpää saatukaan aikaiseksi, niin rentouttava pääsiäinen oli taas tänäkin vuonna. On se kumma miten hiljaisuus ja rauha vaikuttaa jaksamiseen. Novelli tuli valmiiksi ja vaunukin saatiin siirrettyä talvipaikasta takaisin omaan pihaan.

Nyt voi siis kevät ja kesä sen puolesta tulla ihan milloin vain.

Valokuvatorstai: Violetti

Violetti voi olla väri, joka on sinisen ja punaisen sekoitus tai se voi olla spektrin reunimmainen syvänsininen väri. Tässä kuitenkin koristekaali liturgisissa väreissä, elämänsä ehtoopuolella, parhaat päivänsä nähneenä.

Valokuvatorstai: Mikä tämä on?

En tiennyt tätä kuvatessa mikä tämä on, enkä tiedä vieläkään. Olen kysynyt sitä turuilta ja toreilta. Kukaan ei tiedä.

Valokuvatorstai: Keittiö

Lettukestit tiedossa. Nam...

Valokuvatorstai: Murphyn laki

Kerrankin jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Mutta eikös iske Murphyn laki. Kompastun yrittäessäni kaikessa hiljaisuudessa hypätä "ketterästi" ojan yli lähemmäksi kuvauskohdetta. Siinä rytinässä särkyy idylli. Ja niinpä lehahtaa kuvauskohde siivilleen ja lentää taivaan tuuliin.

Maalaisserkku Matti

Olen kovasti tykästynyt pariin luomaani hahmoon. Toinen on asianajaja Oiva Moilanen ja toinen serkku maalta. Olen pitkään miettinyt, että olisipa lystikästä kirjoittaa jatkoja heidän elämästään. No nyt syntyi teksti Matin viimeisistä kuulumisista.

Sanailua

Luovankirjoittamisen kurssitehtävän aiheena oli suuret tunteet; suru ja ilo. Teemasta syntyi tarina 8760 tuntia. Eläydyin tarinaan niin täysillä, että oli oikeasti kamalan vaikea kirjoittaa. Huh!

valokuvatorstai: Murtumia

Murtumia lumessa.

Kannibaalialtaassa

Niin siis kyllähän sitä voi ulkoilla talvella muutenkin kuin lumilla sivakoiden. Sitähän voi vaikka saunoa savusaunassa.







Ja jos ei tykkää löylyistäkään niin saunomisen voi suorittaa "kannibaalialtaassa". Eipä tullut vilu vaikka ulkona oli kymmenen astetta pakkasta. Altaassa olisi voinut istua tuntitolkulla ja katsella lumisia maisemia. Ja sitä kun Levi-tunturi vaipui yöunille. Kertakaikkisesti lusthia.

Tervehdys Leviltä

Täällä taas ollaan. Lapissa. Enpä olisi uskonut, että lapinkärpänen iskee niin, että olen täällä jo toista kertaa vuoden sisällä. Nyt on vaan vähän kylmempää ja luntakin on enemmän kuin edellisellä kerralla.

Ei tänne olla talven takia tultu. Ne jotka muistavat, että talvet viettäisi kaikkein mieluiten horroksessa vatsa täynnä havunneulasia, varmaan ihmettelevät miksi olen täällä? No siksi, että täällä vietetään loppuviikosta erään tuntemani henkilön viiskymppisiä. Tulimma tänne hyvissä ajoin verryttelemään.

Siinä mielessä tämä loma on ihan erilainen kuin aikaisemmat pitkään aikaan, olemme täällä karavaanarin kanssa periaatteessa kahdestaan. Meillä ei ole mukan yhtään omaa koiraa eikä nuorisoa. Onneksi keskisuomalaiset on täällä myös ja heillä on mukana neljänkuukaiden ikäinen kultaisennoutajan pentu. Saa vähän lievennettyä eroahdiststa. Ei olla karavaanarin kanssa oltukaan tämmöisellä lomalla varmaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Älkää nyt hyvät ihmiset pelästykö, että ryhtyisin huikentelevaiseksi ja alkaisin esimerkiksi hiihtämään tai laskettelemaan. Kummipoika pitää huolen siitä, että joku meidänkin porukasta on rinteessä kun nyt täällä asti ollaan. Olen minä nyt sentään jonkun verran ulkoillut. Pakkasta ei ole paljoa mutta melkonen tuuli on kaiken aikaa. Vaikka niinhän se on, että pukeutumiskysymyshän talvella ulkoilu on. Onneksi sentään ymmärsin pakata riittävästi vaatteita mukaan.

Mutta se mikä on varmaa, kameralla täällä ei juurikaan tee mitään. Pelkään valkoista lunta ja turismia. Jos haluaisi kunnon kuvia, pitäisi kyllä lähteä jonnekkin pois tästä turistikeskuksesta. Ja siihe minusta ei taida kuitenkaan olla.

Sanoja

Luovankirjoittamisen kurssin harjoituksessa piti suoltaa teksia sanoista. Jostain syystä minun sananoista syntyi muisteloja.


Laituri

Selaisin vanhoja valokuvia ja löysin kuvan jossa pidämme mummon ja ukin mökkilaiturilla lettukestejä. Olemme raahanneet puutarhakalusteen laiturille. Päivä on selvästi aurinkoinen ja lämmin.

Pöydällä höyryää ennen näkemätön lettupino. Muistan vieläkin miten paistoin niitä saunakamarin puu hellassa. Päivä oli helteinen ja saunakamarissa oli tuskaisen kuumaa.

Mökki on Kallaveden rannalla ja laituri on ukin itsensä tekemä. Sen kaiteilla kuivatettiin pyykkiä ja saunan jälkeen pyyhkeitä. Meillä oli tapana viettää kesämökillä kesäisiä päiviä suurella joukolla.

Kerran meitä oli taas iso joukko koolla ja äidin serkun mies nojasi laiturin kaiteeseen. Mies oli suuri ja vahvarakenteinen ja yllättäen kaide petti hänen painostaan ja mies putosi veteen. Ranta ei ollut kovin syvä eikä tilanteeseen liittynyt mitään erityistä vaaraa. Se oli enemmänkin huvittavaa. Muistan miten hän ripusteli taskussa olleita asiapapereita, rahoja ja kameran osasia pyykkinarulle kuivumaan.

Kuva on vuodelta -82. Vuosi, jolloin minä menin naimisiin. Vietimme kesälomaa Kuopiossa mökillä ja sieltä teimme monta mukavaa retkeä sukulaisten ja tuttavien luokse häitä odotellessa.




Järvi

Järvi on ollut minulle aina tärkeä, ihan mikä tahansa järvi. Järven tuoksu on aivan erilainen kuin meren. Joku on sanonut, että sisä-suomessa syntyneille, järvi merkitsee enemmän kuin meri. Minun kohdalla se ainakin pitää paikkansa. Minä oikeastaan pelkään merta, sen tummanpuhuvaa väriä ja vaahtoavia laineita. Minusta tuntuu, että jos putoaisin veneestä mereen, luultavasti hukkuisin. En pysyisi pinnalla. Sen sijaan järveä en pelkää, se ikään kuin
kannattelee itsessään ja siinä on helppo kellua.

Viime kesänä lapinmatkalla yövyimme yhden yön Inarin järven rannalla. Koskaan elämässäni en ollut kohdannut järvessä niin suurta voimaa kuin siellä. Jätin matkailuvaunun ikkunan auki yöksi, että kuulisin järven mahtavan pauhun kun laineet löivät vaahtopäinä rantahiekkaan. Yhtään ei pelottanut. Näin yöllä unta, matkustin pienellä höyryveneellä. Laineet keinuttivat laivaa enkä pelännyt mitään.


Nalle

Löysin sen vintin uumenista eilen. Sen keltainen turkki oli ajan patinoima ja pölyn tummen-tama. Silti se tuoksui samalle kuin silloin lapsena. Muistan miten pienenä pidin sitä nenää vasten nukkumaan mennessä. Sen tuoksu oli jotenkin turvallinen vaikka ei sen tuoksu mil-loinkaan voittanut unipeiton ihanaa yön lämmintä hajua. Siinä vaiheessa kun tajusin olevani liian vanha käyttämään unipeittoa, nalle korvasi peiton jättämän kammottavan aukon nukahtamisrituaaleissa.

Peiton nimi oli Hajuski ja tämän keltaisen nallen Nille. Sen turkki oli karhea. Sillä oli pienet pyöreät korvat ja ruskeat lasista tehdyt nallensilmät. Se jalkapohjat on paikattu vihreällä vohvelikankaalla. Muistan miten oli joutua pakokauhun valtaan kun huomasin sen molemmissa jaloissa reiät. Olin varma, että sahanpuru valuu noista reistä ulos ja nalle tyhjenee kokonaan. Onneksi ukki tuli apuun ja korjasi sen tassut. Olisin halunnut, että jalkapohjat olisi korjattu jollakin muulla kankaalla kuin myrkyn vihreällä vohvelikankaalla, mutta muuta kangasta
ei siihen hätään ollut saatavilla.

Vaikka kaikki muut lapsuudenaikaiset leikkikalut on jo vuosikymmeniä sitten löytäneet tiensä maailman turuille, jostain syystä nalle on säästynyt. Sitä on selvästi kohdeltu hyvin koska se on vieläkin hyvässä kunnossa ja melkein ehjä. Se ei ole yhtä suloinen ja pehmeä kuin nykyiset nallet mutta jotain sydäntä särkevää ja lohduttavaa sen olemuksessa on edelleen.

Nuuhkaisin vielä sen pulleata selkää ja taputtelin pölyjä pois sen turkista. Sammutin valot vintistä ja asetin nallen sängynpäälle torkkupeiton viereen. Miksi se oli vintille joutunut?

Minä olen...

Minä olen veden liplatus aamun sarastuksessa,
tunturipuron solina metsän siimeksessä.

Minä olen kuunsäde elokuun illassa,
revontulet kiristyvässä pakkasessa.

Minä olen lämmin taljoa reen pohjalla,
sarkainen paita savusaunan portailla.

Oppia ikä kaikki

Olenko muistanut kertoa, että olen alkanut sivistää itseäni. Ei kun kehittää.

Aloitin tammikuun alussa Helsingin ylipiston täydennyskoulutuskeskus Palmeniassa opiskelun. Kurssi on vuoden mittainen täydennyskoulutus, joka liittyy organisaatioiden kehittämiseen. Tuli sellainen tunne, että jotain uutta kupletin juonta töihin nyt tarvitaan. Työn tekeminen on alkanut muuttua melkoiseksi leipäpapin hommaksi. Saa nyt nähdä pystyykö näitä oppeja ja uutta tapaa ajatella, soveltamaan näihin minun hommiin.

Mutta se pitää sanoa, että kyllä tämmöinen "vakava" opiskelu on ihan toisenlaista kuin pikku kurssit, joita olen viimeaikoina suoritellut. Ja erilaista on kuin aikasemmat ns. "vakavat" opiskelut. Nyt pitää laatia hopseja ja ropseja ja pitää oppimispäiväkirjaa. Asettaa itsellen tavoitteet opiskelulle, laatia aikatauluja ja pohtia mitkä on omat valmiudet ja keinot oppia uusia asioita. No huh.

No nyt on oma hopsi ja pienryhmän ropsi tehty ja olen jopa aloittanut oppimispäiväkirjan. Eli aikataulussa ollaan. Samalla kun mietin omia tavoitteita tälle opiskelulle niin pohdin myös asioita, jotka saattaavat olla esteenä oppimiselle tai opintojen edistymiselle. Pistin oikein listaten niitä:

1. Minulla on auktoriteetti ongelma.

Ja se on johtonut minut montakertaa jopa käyttäytymään huonosti. Minusta auktoriteetti ja arvostus pitää ansaita, niitä ei saa kukaan syntymälahjana. Olen myös sitä mieltä, ettei kukaan ole parempi toista. Toinen on hyvä jossain asiassa, toinen toisessa. Arvostus ja auktoriteetti perustuvat aina todellisiin taitoihin, osaamiseen ja ennen kaikkea kokemukseen. Avostus ja tarvittava auktoriteetti pitää ansaita.

Se joka yrittää käyttää minuun perusteetonta auktoriteettiä tai kalastaa ansiotonta arvostusta, saa kokea tylyä ja epäasiallista käytöstä. Todellista osaamista, joka perustuu oikeaan tietämiseen, viisauteen ja elämänkokemukseen, arvostan suuresti. Mutta kuvia en suostu kumartamaan. Enkä jätä kynttilää vakkani alle kertoakseni siitä. En siis olisi menestynyt kovin hyvin entivanhaisena hovinaisena.

2. Inhoan ääripäitä ja mustavalkoista ajattelua.

Opetuksessa ja oppimisessa on joskus pakko suhtautua asioihin fanaattisesti mutta jos asiasta alkaa muodostua ismi tai uskonto tai ainoa totuus, päässäni narahtaa ja alan kyseenalaistamaan ja vastustamaan opetettavia asioita. Kaikilla asioilla on kaksi puolta, eikä ole olemassa yhtään asiaa, joka sopisi kaikkiin elämän tilanteisiin. Oppimisen tärkein pointti on juuri se, että tietää mihin joku asia sopii ja mihin se ei sovi.

3. En ymmärrä muinaisia roomalaisia.

Ymmärrän kyllä sen, että asioiden taustat ja ns. teoriapohja on oppimisessä tärkeää mutta onko aina pakko aloittaa jo muinaisista roomalaisista. Eikö ole olemassa yhtä ainokaista asiaa, jota roomalaiset eivät olisi osanneet.

4. En opi mitään ulkoa (ainakaan kovin helposti)

Ulkoa oppiminen ei yksinkertaisesti sovi minulle. Ei edes kertotaulun. Minun pitää aina pystyä kiinnittämään asiat maailmankartalle ja ymmärtää miten asiat liittyvät toisiinsa ja kokonaisuuteen. Ellen voi soveltaa asiaa omaan maailmakatsomukseeni, en yksinkertaisesti opi asiaa. Asia unohtuu enkä osaa käyttää sitä.

5. Besserwisserit saa minut raivon partaalle.

Jokaisessa koulutuksessa, jossa olen ollut on aina mukana jokunen besseri. Ne on suunapäänä kaikissa tilanteissa ja tuovat julki oman erinomaisuutensa. Minkä hemmetin takia ovat tulleet koulutukseen, jos ovat jo valmiiksi niin erinomaisia. Joka kerta kun tämmöinen kaikkitietävä avaa suunsa, minulla synkkenee päässä. Ja ukkospilvet alkaa kerääntyä silmien eteen. Joudun käyttämään kaiken itsehillinnän, etten aloita kilpalaulantaa tai ota käyttöön loistavaa sarkasmiani. Joka sivumennen sanottuna on aika veemäistä.



Niin, että heti kun nuo esteet on raivattu, opintoputki on auki kuin enon eväät apteekin tiskillä. Sitten vielä kun raivaan päiväjärjestyksestä aikaa ja priorisoin muut tehtävät synkroniin opiskelun kanssa niin hätäkös tässä. Oppia ikä kaikki.

Valokuvatorstai: Helmikuun helmi

Muistin, että viime talvena lunta ei ollut etelä-suomessa ollenkaan. Väärin. Kaivoin viime vuotiset kuvat esiin ja huomasin, että Helmikuun helmenä oli sittenkin edes vähän lunta.

Ainakin koiran kuonon päässä.

Valokuvatorstai: Talvi yllätti

Valokuvatorstain haasteena oli Elegian ottama kuva talven yllättämistä sandaaleista. Hieno kuva. Vastaukseni haasteeseen on talven yllättämä kaali.

Oikeesti

Jos tässä ja nyt joku kiduttaisi tai kiristäisi minua löytämään yhden heikkouden muuten täydellisestä persoonastani, heti tunnustaisin. Olen kertakaikkiaan ylitiöoptimisti ajankäytön suhteen. Vaikka kuinka yritän järjestää aikaa järkevästi, tekemättömät työt sen kun lisääntyy.

Käsitykseni mukaan minulla on aikaa enemmän kuin muilla tai sitten olen menettänyt (jos olen sitä koskaan edes omistanut) ajantajun. En millään voi käsittää, että se on luonnonlaki, että aika kuluu tietyllä tasaisella frekvenssillä ja siinä ei kertakaikkiaa ehdi tekemään kuin tietyn verran asioita. Vaikka olisi kuinka nopea.

Nyt sitten äimistelen, että mihin ihmeeseen tämäkin viikko on mennyt. Ja mihin ihmeeseen olen kaiken ajan käyttänyt kun oikeastaan mitään valmista ei ole syntynyt.

Vai johtuukohan tuo tekemättömien töiden pino siitä, että nytkin kun minun pitäisi olla vimmatusti pölyimurinvarressa kiinni, kiertelen virtuaalituttavien luonoa kyläilemässä? Tai stailailen tätä omaa blogiani nätimpään kuosiin. Hmmm...

Mutta jos vielä kipaisen oikein nopsajalkaan parin tuttavan luona ja aloitan imuroinnin sen jälkeen. Ja sen jälkeen teen opintosuunnitelman koulutukseen jonka olen juuri aloittanut. Ja sen jälkeen kirjoitan luovankirjoittamisen kurssin tehtävän. Ja se jälkeen sitten se powerpoint-esitys töihin maanantaiksi. Ai niin sen jälkeen teenkin yrityksen hallinnollisia hommia mm. kirjanpidon ja aloitan varmaan tilinpäätöksen, jep jep ja ne verottajan vuosi-ilmoitukset.

Jossakin välissä käyn sitten hakemassa tytin talleilta ja huollan vähän rekkulaumaan. Olisi kyllä mukava myös vähän soittaa huiluakin, kun en ole sitäkään ehtinyt tekemään vähään aikaan. Mutta sitä ennen pitää katsoa tytin stemmat ilmasutaidon kurssille.

Hemmetti kirjasto! Minullahan on ne kaksi kirjaa varauksessa kirjastossa, pitää ehtiä hakemaan nekin. Moneltakohan kirjasto menee kiinni?

Neljännen albumin neljäs kuva

Sain Aimariilta hauskan haasteen. Vastauksena haasteeseen avasin neljännen kuvakansion, jossa säilytän kuviani.Valitsin neljännen kuvan kansiosta ja julkaisin se täällä blogissa.

Kuva on viimekesältä keski-suomessa. Samojedi jota ei normaalisti voi päästää vapaaksi juuri missään koska lähtee vippasemaan omille teilleen, sai juosta pellolla tytin valvonnassa. Mukana kirmailussa oli havannalainen, joka ei koskaan jätä kynttilää vakan alle, mitä lystin pitoon tulee.

Tämän jälkeen minun tulisi haasta neljä bloggaajaa tekemään sama. Se on tämän haasteen vaikein juttu kun tulen aina niin jälijunassa näiden haatevastausteni kanssa. Suurinpiirtein tämä haaste on jo ollut melkein kaikilla.

Muuttopuuhissa

Päätin nyt sitten lopultakin yhdistää blogit niin, että kaikki asiat on "yksissä" kansissa. Vähän niin kuin yhden luukun periaatteella. Ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tänne blogspot puolelle.

Sen verran ajattelin uudistua, että muutin blogin nimen. Se kuvastakoon tämän hetkistä elämäntilannetta. Elämän riita- ja tasasointuja.

Samalla ajattelin ottaa käyttöön kummipojalta saamani nimen, Tilhi. Ensin se oli Tiina-Tilhi mutta on vähitellen lyhentynyt yksinkertaisesti vain Tilheksi. Se on minusta hieno nimi.

Upea sivupohja on Elegian tuotantoa. Kiitos kaunis siis siitä.

Valokuvatorstai: Miten niin valo

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu."

Valokkuvatorstai: Lämpö

Lämpöä niin paljon kuin pannusta lähtee.

Valokkuvatorstai: Lasi

Wikipedia: Lasi on sulatettujen silikaattien jähmettyessä muodostunut massa. Lasi on haurasta, kovaa ja yleensä läpinäkyvää. Sulatetun silikaatin jäähtyessä atomit eivät enää palaudu kiteiseen muotoon, vaan jähmettynyt massa jää lasiksi.

Valokkuvatorstai: Tekstikatkelma

"Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä, niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke."


"Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta."


"Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin - sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.



Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. ---"

Valokuvatorstai: Tutkielma esineestä

Humisevan huiluni huulille nostin
sormet ne sousi ja säveltä toisti.

Suru suli, virisi virsien tulva,
Ihana aurinko sieluuni loisti


Soi, soiseli, sieluuni loisti,
Ja huiluni ilosta itki.

Kohtaaminen

Viljapellolla
syksyn viimeinen säde.
Uljas eläin kuin
taivaanratsu seisahtaa,
sumussa hetken viipyy.

Luovankirjoittamisen kurssin tehtävänä oli kirjoittaa tankaruno. Jäin koukkuun ja nyt kirjoittelen kaikesta mahdollisesta tankoja. Ja kuuntelen tangoja. Oikeesti.

Runotorstai: Silta nykyaikaan

pelottava tuo
silta ylitse virran
tämäkö se on
silta nykyaikaanko
hyppy tuntemattomaan.

Valokuvatorstai: Silta nykyaikaan

Silta nykyaikaan. Kuin hyppy tuntemattomaan.

Valokuvatorstai: Kiltti

Niin iso mutta niin kiltti.

Valokuvatorstai: Painavinta mitä tiedän...

... on salaisuus joka jäi kertomatta.


Mitä Oscar Wild'lta jäikään kertomatta?

valokuvatorstai: Helppo

Helppo hymyillä !

Runotorstai: Ajatus

Pään sisällä aivomyrsky
kaataa puita mennessään.
Silmien takana ukkonen
sumentaa ajatuksen juoksua.

Sisällä purkautuu tulivuori.
Peittää hetken laavaansa.
Raivotar nousee ilmaan.
Huutaa ilman sanoja.

Vihdoin…

tuuli tyyntyy
myrsky kuolee itsestään
pilvi hajoaa pumpuliksi.

Kynä piirtää koukeron.
Siinä se on valmiina.
Valoisa, kirkas
ajatus.

Hymyilen leveällä suulla.

Valokuvatorstai: Ajatus

Mikäs tämä on? Hyppäisikö sekaan?

Valokuvatorstai: Myrsky

Sieltä se myrsky nousee.

Kesän päättäjäiset

Niin päättyi mökkikausi venetsialaiseen ilotulitukseen.
Päivällä paistoi aurinko ja nurmikolta löytyi tämmöinen.

Illalla oli muutama aste lämmintä.
Mutta "kokko" lämmitti mukavasti.

Ja lopuksi ammuttiin ilotulitusraketti...

Jos toinenkin...

Valokuvatorstai: Iho

Pöllön iho kivettynyt.

Elämäni aakkoset

niin tapahtukoon
elämän tarina
kaikkensa antaneena
uudestaan ja uudestaan

elämänlankaa
korkealta ja kovaa
glooriaa, glooriaa
kunniaa ja mainetta

huomenna iloa ja valoa

jonakin päivänä
katse elämään

lähdin pois ovet paukkuen
minun kotini ei ole täällä
oikeaa ja vasempaan
pakoon ei pääse

Näin se syntyi. Otin Katilein blogista haasteen vastaan elämän aakkosista. Tätä kun sitten vähän pyöritteli ja lyhentelikin niin tuommoinen elämäntarina. Ja varmaan totta toinen puoli.

A Amen, niin tapahtukoon
B Balladissa elämän tarina
C Con spirito, kaikkensa antaneena
D Da capo, uudestaan ja uudestaan
E Elämänlankaa
F Falsetissa, korkealta ja kovaa
G Glooriaa, glooriaa kunniaa ja mainetta
H Huomenna, huomenna
I Iloa ja valoa
J Jonakin päivänä
K Katse elämään
L Lähdin pois ovet paukkuen
M Minun kotini ei ole täällä
N Niin paljon kuuluu rakkauteen
O Oikeaa ja vasempaa
P Pakoon ei pääse
Q Qua Vadis, minne menet
R R.A.K.A.S
S Sanoin, etten voi
T Tuo lämmön unelmiin
U Unikuu, unimaa lapsi taivaltaa
V Voisin olla kuin muut
X Xx-kromosomi
Y Yöllä hiljaisuus
Z Zeniitti, taivaan lakipiste
Å Å i Lofoten
Ä Äänetön hiljaisuus
Ö Öljyä, fossiilista polttoainetta

Siellä sun täällä...

Otin käyttöön Picasa kuva-albumin. Hengissä on kyllä myös albumi maikkarin kuvaboxissa.

En ole vieläkään saanut aikaiseksi pistää kuvia varmuuskopioille. Niinpä olen nyt ripotellut niitä talteen eri puolelle internettiä. Ihan vaan siltä varalta, että edes muutama kuva on tallessa jos tietsikan kovalevylle sattuu jotain mystistä.

Pitäisi varmaan nyt lopultakin ostaa se ulkoinen kovalevy ja latoa loputkin kuvat talteen. Koskahan se saisi aikaan?

Runotorstai: Keskeneräinen

Elämä keskeneräinen
kuin kokoon harsittu tilkkutäkki.

Synkkää mustaa harsoa,
arjen harmaata verkaa.

Tuskan punaista pellavaa,
seesteen sinistä satiinia

Riemun raikasta trikoota.
Sileätä samettia.

Sisällä pehmeä pumpuli.
Lankana silkkinen rihma.

Valokuvatorstai: Keskeneräinen

Pitsa vielä vähän keskeneräinen